Löysin näemmä sopivan fontin, joka tuntuu tällä kertaa toimivan. Mutta nyt itse asiaan.

 Aiemmin tulin jo kertoneeksi, että sain eilettäin - sunnuntaina - ensimmäisen suullisen kommentin raskaudestani. Olin kylässä sukulaisteni luona ja istuimme kahvilla. Yhtäkkiä toinen sukulainen ihmettelee ääneen, mahdanko olla raskaana. Ja mitä teen minä? Menen hämilleni, ja ilmeeni on kai sellainen, että olen jäänyt kiinni rysän päältä. Olonikin kyllä oli sellainen, tunsin itseni todella yllätetyksi. Heh. Kiellän kuitenkin asian peläten erään vanhemman sukulaiseni negatiivista kommenttia asiaan liittyen. Sukulaiseni sitten naureskeleekin, että niin no, ei kai nyt sentään. Voi että, kun vain olisikin tiennyt asioiden oikean tilan. Eikä tässä kauaa menekään, kun tietää. Mitä mahtaa sanoa silloin?

Syy miksi kielsin asian, on yksinkertaisesti se, että toinen puoli suvustani on täynnä niin eriskummallisia ihmisiä, että heiltä voi odottaa millaisia kommentteja tahansa. En haluaisi nyt masentua enkä menettää fiiliksiäni muiden sanomisien vuoksi, joten jätän tuon raskaudesta tiedottamisen myöhemmäksi. Oikeastaan en ajatellut tiedottaa siitä ollenkaan, kyllähän he väistämättä näkevät, missä mennään. En nimittäin suinkaan ajatellut verhoutua kiireestä kantapäähän käydessäni heidän luonaan, kun kerran ei ole pakko.

Mutta joo. Tosiaan, en ollut  yhtään varautunut siihen, että joku huomaisi raskauteni. Olin kuvitellut, että nuo verkkarini ja hupparini ovat sen verran väljät, ettei kukaan mitään näe, hoksaa eikä ainakaan sen kummemmin rupea miettimään. Näköjään kuitenkin onnistuin aliarvioimaan sukulaisteni hoksottimet ja päättelykyvyn tyystin. Olisihan minun tietysti pitänyt tajuta, että totta kai valtaväestön vaatteita käyttäessä tulee näyttäneeksi enemmän, kuin pukeutuessaan romanivaatteisiin. Tajuan tuon joka päivä ja yleensä joka hetkikin, mutta jostain syystä kyseinen asia ei ollenkaan tullut mieleeni tuossa tilanteessa.

Samalla tuo kommentti sai minut miettimään, miten mahdan tulevaisuudessa suhtautua siihen, että joku hoksaa minun olevan raskaana. Katsoo pyöristynyttä kehoani, ja toteaa asian. Koenko sen positiivisena vai negatiivisena? Vai hämmentävänä? Ainakin alussa voisin kuvitella, että hämmennyksellä on osansa tässä näytelmässä tiettyyn pisteeseen saakka. Raskaus itsessään on minulle todella positiivinen asia. Luultavasti siis ne kommentit raskauden ulkoisista merkeistä tulen myös kokemaan positiivisena. Minusta on outoa, että takerrun tällaisiin asioihin, vaikka samaan aikaan odotan sitä, että näytän ihan oikeasti siltä, että olen raskaana. Ihmismieli on kummallinen. Ja monimutkainen. Ainakin minun. Ei ole ihme, jos muut eivät minua ymmärrä, kun en aina ymmärrä itsekään.

Joku lukijani kommentoi erääseen raskautta käsittelevään kirjoitukseeni, että raskaus on vähän niin kuin toinen murrosikä. Taidat, lukija hyvä, olla oikeassa. Toivotaan siis, että minun kompleksini eivät kestä kovin kauaa, vaan että alan tottua niihin. Ei siten, kuten totutaan johonkin ikävään asiaan, vaan siten, kuten totutaan mukaviin asioihin.