Mistä ihmeestä noita masentavia kommentteja asunnonsaamisen suhteen oikein kumpuaa ja vielä omilta sukulaisilta? Eräs vanhempi sukulaisnainen kysyi, että mistä luulemme saavamme asunnon, tulomme kun eivät ole taivaalliset, vaikka mies onkin töissä. Tuijotin sukulaista hämmästyneenä. Saavathan asuntoja nekin, joilla ei ole minkäänlaista työpaikkaa. Miksi me siis emme saisi? Pakkohan se asunto on meille antaa, ennemmin tai myöhemmin, jonkun tahon. Ja vaikka tuon tiedämmekin, onnistui kommentti taas latistamaan tunnelman ja hieman masentamaankin. Ikään kuin mitään toivoa ei olisi. Luulen, ettei sukulaisnainen sitä tuolla tavoin tarkoittanut, mutta töksähti kyllä korvaan pahemman kerran. Ikään kuin hän ei toivoisikaan meidän saavan mitään asuntoa.

Eikä varmaan varsinaisesti toivokaan, mitä nyt tuossa tuli kuunneltua noita tämänpäiväisiä puheita ja ehdotuksia, etenkin yhtä tiettyä. Hänellä (siis tällä iäkkäämmällä sukulaisnaisella) on omakotitalo, jossa on tyhjillään yksi huone. Arvatkaapa kaksi kertaa, mitä meille ehdotettiin? Sitä, että me muutettaisiin miehen kanssa siihen tyhjään huoneeseen. Jakaisimme tällöin sukulaisen kanssa vessan, olohuoneen ja keittiön – niin, ja pihasaunan. ”Mutta lemmikit pitää hävittää, niitä minä en tänne huoli”, nainen lisäsi tuota huonetta tyrkyttäessään. Voi hyvän tähden, sanon minä – mitä hän sanoisi, jos tietäisi vauvasta? Käskisi varmaan tekemään abortin. (Tuokin on sukulaisnaisen suusta kuultu, valitettavasti, pari vuotta sitten, kun raskauteni päättyikin yllättäen keskenmenoon. Sukulaisnainen näki varmaan asian toisin, eikä kokenut tekevänsä väärin, vaikka todella rumasti tuossa asiayhteydessä puhui ja käyttäytyikin. En siis ihmettelisi, vaikka tälläkin kertaa olisi tuollaista tulossa – tosin en näe syytä moiselle kielteisyydelle.) Koska mehän emme siis tarvitse kohtuullisen kokoista asuntoa, emme lemmikeitä, emmekä mitään muutakaan.
Ääh. Ymmärrän, että sukulainen teki tuon ”tarjouksen” hyvää hyvyyttään, mutta totuus on se, ettei tuo ehdotus kyllä ole nyt ihan meitä varten. Naisen mielestä ajatus oli selkeästi tosi varteenotettava, mutta keskenämme puhuessamme me molemmat tyrmäsimme sen oitis. Ensinnäkään me emme halua mennä asumaan kenenkään nurkkiin, vaan kaipaamme omaa rauhaa. Toisekseen olemme varmoja siitä, että jos sukulainen ei sietäisi nurkissaan koiraa ja kissaa, niin kuinka hän sitten sietäisi vauvaa? Kolmannekseen meillä on huonekaluja, joita emme todellakaan ole aikeissa heittää pois tai muuten luopua niistä – mihin ihmeeseen tuo sukulainen oikein kuvittelee meidän työntävän kaikki kalusteemme? Neljännekseen miksi me haluaisimme ahtautua pieneen huoneeseen puhumattakaan siitä, että jakaisimme muut huoneet sukulaisen kanssa – kun kerran muutenkin etsimme isompaa kämppää? Ääh.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tuohon pieneen huoneeseen soveltuisi muuttamaan joku ihan yksinäinen ihminen, jolla ei ole kissoja, koiria, tai mitään muitakaan eläimiä – saatika sitten lasta tulossa. Emme me. Mutta miten tuon asian saa sanottua korrektisti, loukkaamatta sukulaista? On nimittäin aika varmaa, että hän ottaa nokkiinsa, kun kieltäydymme. Minä olen varma, että sanoimmepa asian sitten miten hyvänsä, hän puuskahtaa, että ei sitten, kun ei paska kelpaa sioille. Joka siis tarkoittaa selkokielellä jotain tyyliin, että kieltäytykää sitten, mutta parempaakaan ette saa.
Että mitä tässä nyt sitten pitäisi sanoa? Me emme mitenkään väheksy tuota tarjousta, mutta se ei vain vastaa meidän tarpeitamme tällä hetkellä, eikä siten sovi suunnitelmiin.