Ei voi olla totta! Vietin tässä kaikessa rauhassa aikaa lueskellen kaikenlaista, mitä nyt vain netistä löytää… Ja enköhän yhtäkkiä ikään kuin havahdu miettimään, että ”Mikä täällä oikein haisee?” Viemärin katkuhan se vain oli, kuinkas ollakaan. Ei muuta kuin vettä lattiakaivoon (vaikka liekö tuo mitään auttaa) ja ikkuna selälleen. Vetäisi nyt edes tuon hajun pois, jaksa tässä nyt mitään viemärinhajuista aromaterapiaa. Täytyy kyllä muutenkin sanoa, että rupeaa tässä käämit palaamaan hitaasti mutta varmasti, koska asialle ei tehdä mitään. Huoltomies on luvattu lähettää, mutta ketään ei ole näkynyt, vaikka soitosta isännöitsijälle on kulunut jo useampi viikko.

Tosin en ole niinkään varma, että syy on isännöitsijässä tai sen toimissa. Syy tuntuu pikemminkin olevan tuossa huoltofirmassa, jonka puolesta täällä käydään tyhjentämässä esimerkiksi tuo iso taloyhtiön roskis ja tekemässä muutenkin kaikki taloyhtiön hommat, kuten pihojen siivoukset ja rappusiivous ja mitä niitä nyt kaikkia tehtäviä onkaan. Sieltä päästä ei nimittäin tunnuta saavan aikaiseksi juuri mitään. Loivaliikkeisiä ollaan, todella loivaliikkeisiä. En edes voi käsittää, miksi moista huoltofirmaa pidetään leivässä, kun ei kerran mikään hoidu.
Hmm. On kyllä sanottava, että taas iski jonkinasteinen ahdistus, vaikkei mitään järkevää syytä sille olekaan. Kaikkihan on ihan hyvin. Meillä on rauhallista ja turvallista, kaikki on hyvin, lukuun ottamatta tuota kamalaa hajua, joka ei tunnu taas lähtevän sitten millään…  Mielialakin tuntui muuten vaan tipahtavan ihan nollille. En oikeasti tajua itseäni. Kai ne on nämä hormonit, kun heittelevät. Vaikka saisivat ennemmin nostaa tunnelman kattoon, kuin laskea sitä. Mutta hei, enköhän minä kohta piristy. Jos nämä tunnetilat kerran valahtavat toiseen suuntaan, niin kai ne sitten nousevatkin ihan yhtä äkisti.
Voi vitsit. Olisin halunnut laittaa teille kuvan ainakin yhdestä tietystä kankaasta. Olen vihdoin ja viimein päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen siitä, minkä kankaan tilaan sen toisen ”seurana” ensi kuun alulla. Kankaan kuva mulla on kuvastossa, mutta tarkoitus olikin ottaa kuva siitä kuvaston kuvasta. Vieläpä ihan sellainen kuva, josta värit on selkeästi nähtävissä melkein sellaisina, kuin ne ovat. Valitettavasti tuo valaistuspuoli tuntuu olevan hankalampi juttu järjestää tähän aikaan yöstä, ainakaan en parilla kokeilukerralla onnistunut. Taidan siis jättää tuon homman huomiselle. Tai mahdollisesti kuvaan kankaan vasta sitten, kun olen saanut sen tänne paikan päälle. Katsotaan nyt sitten, minkä tässä näkee parhaaksi.
Eräs ystäväni, joka siis on minun laillani valkolainen, ihmettelee kovasti näitä minun kangashankintojani. Hänen mielestään minun ei missään tapauksessa pitäisi hankkia enää yhtään lisäkangasta röijyä varten odottelemaan vuoroaan, eikä myöskään missään tapauksessa valmistaa itselleni enää yhtään uutta röijyä. Hänen mielestään minulla on röijyjä jo aivan tarpeeksi, ja kankaitakin valmiina aivan liikaa. Tosin tuota mielipidettä minä en voi käsittää, koska jos katsellaan ystäväni vaatekaappia, voidaan todeta, että hänen paitavarastonsa on sellainen, ettei minun röijyvarastoni yllä samaan varmaan ikinä. Tuntuu ehkä vähän kornilta verrata röijyä ja paitaa keskenään, mutta fakta on se, että röijy ajaa romanikulttuurissa saman asian, kuin päällimmäinen paita.
Jos siis ajatellaan röijyä tai paitoja, voidaan todeta, ettei kukaan halua kulkea samalla röijyllä tai paidalla joka ikinen päivä. Röijyt kuluvat ihan samalla tavalla kuin paidatkin, ehkä jopa herkemmin, kun kankaissa on kaikenmaailman krumeluureja. Uusia hankintoja on siis pakko tehdä. Ja jos nyt vielä ajatellaan hieman, niin onhan myös totta, että suurin osa meistä ihmisistä ei tee hankintoja minkään pakon sanelemana tyyliin "Kävin ostoksilla, koska oli pakko, muuten en olisi kyllä mennyt" vaan useimmiten siksi, että joku näyttää nätiltä tai tuntuu omalta tai muuten vain houkuttaa. Näin toimii myös ystäväni, mutta jostain syystä hän ei soisi sitä samaa oikeutta kenellekään muulle. Mietityttää siis, että mikä tuossa oikein mättää. Heh.
Mietin myös tuota raskauden jälkeistä aikaa. Täällä meillä päin on suoranainen kirjoittamaton sääntö siitä, että naisen pitäisi synnytettyään alkaa toden teolla kiinnittämään huomiota ulkoasuunsa. Näyttävyyden tavoittelu ei ole sinänsä mikään osa romanikulttuuria, mutta tuo on vain tullut jostain syystä tavaksi. Enemmänkin haetaan sitä, että viimeistään lapsen synnyttyä nainen on todellakin nainen, ja hänen on myös näytettävä siltä vaatteidenkin osalta. Erityisemmän ylellinen ei tarvitse olla, mutta tapana jostain syystä on, että ns. liiallinen vaatimattomuus muuttuu menneen talven lumiksi. Jos ennen lasta on esimerkiksi kulkenut vaatimattomassa arkihameessa, niin tässä vaiheessa kuvaan astuu näyttävämpi arkihame. Juhlapukeutuminen onkin sitten kokonaan toinen juttu.
Jokaisella on tietysti oma makunsa, eivätkä kaikki tykkää näyttävyydestä laisinkaan. Täällä meillä päin taitaa kuitenkin olla vain yksi nainen, joka ei lapsen saatuaan juurikaan viitsinyt ulkoasuunsa panostaa. Minua hänen panostuksensa eivät häirinneet, muita kyllä senkin edestä. Onhan se tietysti niin, että tuoreen äidin ei ole sopivaa eikä toivottavaa itsensä, miehensä tai lapsensakaan kannalta kulkea kurjannäköisissä vaatteissa. Tulee helposti kaikenlaisia leimoja otsaan, mikä puolestaan on mielestäni todella pinnallista ja ikävää. Kiusallinen tosi asia vain on se, ettei ihmisten asenteille voi juuri mitään tehdä.