Kello 12:50 eksyn kaupungin sivuille, joista näen, että asukas valinnat siihen erääseen tiettyyn taloyhtiöön on nyt tehty. Sivuilla lukee, että vastaukset on lähetetty kirjeitse kaikille hakijoille, olipa päätös sitten myönteinen tai kielteinen. Ellei kirjettä ole saapunut, yhteyttä tulee ottaa toimistolle.

No minähän otan. Rupean hetimmiten soittamaan numeroon, josta ei kuitenkaan lukuisista yrityksistäni huolimatta vastata. Sitten muistan, että kappas: Niillähän penteleillä on tunnin kestävä tauko yhdestä kahteen, tosin olivat näköjään aloittaneet sen etuajassa, tai sitten niillä edistää kellot. Joka tapauksessa tajuan, että soittaminen ennen kello kahta on täysin turhaa.
Puoli kahdelta alan tuskailemaan, vaikka tiedän senkin olevan turhaa. Ei auta hermoilla, päätös on mikä on, vaikka tietysti toivon myönteistä sellaista. Suurempi asunto tulisi tarpeeseen, ja muuttoajankohtakin olisi hyvä. Minäkään en näet voi vielä ihan niin paksusti, etten kykenisi tekemään mitään. Viimeisillään taitaa ison mahan kanssa olla hankala pakkailla tai tehdä mitään muutakaan. Tai ainakin kuvittelisin näin. Jos päätös on myönteinen, niin todellakin asunto tulee kyllä aivan oikeaan osoitteeseen.
Mutta jos päätös onkin kielteinen, mitäs sitten? Silloin en todellakaan ymmärrä, millä perusteella asunnot on jaettu. Aion myös tämän päivän aikana lähteä käymään asuntotoimistossa ja kertoa ihan selkokielellä, että se asunto on nyt todellakin annettava. Hakemukset on maanneet jo niin kauan toimistolla, että jotain todellakin pitäisi tapahtua. Mikäli päätös on kielteinen, on taas katsottava toinen asunto ja haettava sitä – ja odotettava, odotettava ja vielä kerran odotettava odottamasta päästyäänkin. Todellakin hermoja rassaavaa touhua.
Mutta kuten sanottu, spekulointi ei auta vielä ketään. Tajuan hermoilunikin lomasta, että ennen kello kahta – ja ratkaisevaa vastausta – ennen mikään asia ei oikeastaan etene mihinkään suuntaan. Painelen siis suihkuun, ja ehdin sieltä pois hyvissä ajoin. Ja vieläkin pitää odottaa, aika tuntuu aina matelevan tällaisissa tapauksissa, mikä on hyvin ikävää.
Laitan miehelle nopeasti viestin, jossa kerron asukasvalintojen olevan nyt tehty. Kerron myös soittavani toimistolle tasan kahdelta, ja ilmoittavani tuloksen miehelle tekstiviestinä. Laitan myös perään, että mikäli tätä asuntoa ei saada, niin koittaa mies lähteä töistä heti kun vain voi, jotta kerkeämme käymään siellä asuntotoimistolla juttusilla ihan yhdessä, tämän päivän aikana. Jos sitä asuntoa ei nimittäin saada, on ihan selvää, että se toisen asunnon saaminen on otettava ihan kunnolla asiaksi. Vaikka asuntomme riittää meille kahdelle, ja vieraitakin mahtuu käymään, on tilat siitä huolimatta niin minimaaliset, ettei tänne saa mahdutettua edes pinnasänkyä, ellei sitä laita keskelle eteisen ja olohuoneen yhdistävää käytävää, jolloin käytävää pitkin ei tosin mahdu kulkemaan.
13.55. Vielä viitisen minuuttia, ainakin minun kelloni mukaan. Jo on kumma, jos eivät sitten ala vastailemaan puhelimiinsa. Tämä asia on näet selvitettävä.
Tasan klo. 14:00 aloitan soittamisen. Soittaa saa yli kymmenen kertaa peräkkäin, ja aina vain piippaa varattua. Päästessäni vihdoin ja viimein varsinaisesti soittamaan, kukaan ei vastaa. Odotan minuutin, odotan kaksi. Sitten puhelu katkeaa automaattisesti. Koetan soittaa toimistolle heti perään, taas huutaa linjat varattua. Ilmeisesti minä ja toinen soittaja koitamme kuumeisesti saada yhteyttä tuonne toimistolle puhelimitse, mutta lieneekö se turhaa, kun mitään ei näy tapahtuvan? Onko se nyt niin vaikeaa nostaa se luuri? Onko???
Klo. 14:10 alan hiljalleen miettiä, onko minun sittenkin lähdettävä käymään tuolla asuntotoimistolla. Ei tee mieli lähteä vesimärkänä kävelemäänkään, joten odotan kai miehen tuloa, ellen siihen mennessä saa tuota toimiston henkilökuntaa kiinni. Tosin toimiston nettisivuja lähemmin tarkastellessa käy ilmi, että toimisto suljetaan keskiviikosta perjantaihin jo kello kolme. Voi sanonko taas mitä, miksi kaikki pitää aina tehdä niin vaikeaksi? Miksei siihen puhelimeen voida vastata?
Kai tästä on sitten lähdettävä kävelemään sinne päin, vaikka ei kyllä kiinnostaisi tippaakaan.