Sanotaan, että surutyössä on neljä vaihetta; hyväksyminen, tuskan ja surun tunteminen, sopeutuminen maailmaan josta kuollut henkilö puuttuu ja emotionaalisen energian suuntaaminen uuteen kohteeseen. Näitä ajatellen minä olen menossa kohdassa kaksi.

Jos taas ajatellaan surua itseään, on siinäkin kuulemma useampia vaiheita: Järkytys/shokki, puutumisen tunne, harhakuvitelmat ja syyllisyys, surun ilmaiseminen ja ulos päästäminen, muistojen kohtaaminen, aika opetella elämään uudestaan. Jos näitä miettii, olen kai siinä vaiheessa, jossa surua aletaan ilmaista ja päästämään sitä ulos.

Tuntuu jostain syystä vähän kornilta puhua surusta ja surra, kun ulkona on kaunis syyspäivä, ja elämässä on monen monta asiaa, joista tällä hetkellä iloitsen.

Kai tämä surun käsittelykin on joskus syytä aloittaa ihan toden teolla, jotta ei sitten myöhemmin huomaa, että kas, mullahan on ongelmia jotka olisi voinut estää ihan vain sillä, että olisin käsitellyt suruani ja surrut sen pois. Näin nimittäin tapahtuu monta kertaa. Ihminen ei sure eikä anna itsensä surra, vaan porskuttaa kohti uusia tuulia. Jossain vaiheessa sitä saattaa havahtua huomaamaan, ettei elämässä kaikki olekaan niin kuin pitää, ja että se varsinainen surutyö olisi pitänyt todellakin tehdä.

Minä puran suruani itkulla. Aika paljon. Kuten sanottu, tunteet ovat raskaudenkin myötä voimistuneet ja vasta nyt jotenkin päässeet  valloilleen, vai miten sen nyt voisi ilmaista. Kuitenkin itken lähinnä yksin ollessani ja autossa. En osaa itkeä muiden nähden. Jotenkin sitä ajattelee, että tilanne on niille muille paikallaolijoille kiusallinen. Jotenkin muutenkin tuntuu, että itkut on parempi itkeä yksin ja omassa rauhassa. Tiedä häntä, miten se asia sitten oikeasti on. Kaipa jokainen ihminen kokee tuonkin asian ihan omakohtaisesti.

Jostain syystä tulin tänään miettineeksi muiden suhtautumista asiaan. Tuntuu, kuin sureminen näin ”pitkän” ajan kuluttua olisi jotenkin kiellettyä – aikaa kun on kulunut peräti puolisen vuotta. Silti olen tosiaan tilanteessa, jossa vasta hiljattain olen antanut kunnolla valtaa tunteilleni. Joko suremisen pitkällisyydestä ei vain puhuta, tai sitten ihmiset oikeasti tekevät surutyönsä yhdessä hujauksessa.

Toki sen tajuaa, että omaa surua ei pidä verrata muiden suruihin, eikä suremistapoja tai aikoja myöskään. Ei tässä sitä mitenkään pakkomielteisesti onneksi vertailekaan, kunhan kaikenlaista tulee mieleen, kun on aikaa ajatella.

Haudallekin pitäisi mennä käymään. Ensimmäisen kerran hautajaisten jälkeen. Tuntuu ehkä pöyristyttävältä, mutta en ole saanut itseäni menemään haudalle yhtään kertaa hautajaisten jälkeen. Hautakynttilöitä on kyllä ostettu, mutta menemisestä ei ole vain tullut mitään. Aluksi tuntui, etten yksin kykene mutten myöskään halua ketään taputtelemaan olkapäätäni. Nyt tuntuu siltä, että haudalle on ehdottomasti mentävä käymään lähiaikoina, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.

En silti väitä, etteikö se ajatus haudalla käymisestä jotenkin mietityttäisi. Omat tunnetilat ovat ne, jotka kaikista eniten pelottavat. Se omien tunteiden kohtaaminen. Murtuuko sitä haudalle mennessään ihan tyystin kykenemättä hetkeen yhtään mihinkään, vai onko sitä suorastaan epätavallisen tyyni ja rauhallinen?

Nuo tunteet pelottavat nimenomaan siksi, että pelkkä ajatuskin haudalla käymisestä saa meikäläisen jotenkin ihan pois tolaltaan. Hankala selittää, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Kaikenlaisia hullultakin tuntuvia ajatuksia on taas tänään noussut esille. Yhdessäkin vaiheessa pohdin, että herran tähden, nyt on syksy, ”Siellähän on kylmä.” Järki tietysti sanoo miten asia todellisuudessa on, mutta tuosta hetken mielijohteesta sain taas uuden aiheen pitkäpiimäiselle itkulleni. Siinä kuluikin sitten useampi hetki ihan vain itkeskellessä ja lopulta oksentaessa, kun niistäminen ei enää riittänyt.

Kohta on lähdettävä työhaastatteluun, loppupäivän aion ottaa ihan lunkisti.