No siis mitä kummaa? Kävipä jokin aika sitten aika outo juttu. Pääosassa minä, mies, ja pari satunnaista Jehovan todistajaa.

Ovikello soi, menin avaamaan. Oven takana oli kaksi naista, arvelin, että Jehovan todistajia. Enpä väärässä ollutkaan. Olisivat halunneet tulla juttelemaan. Sanoin kohteliaasti, että ei kiitos. Toivotin hyvät päivänjatkot, ja suljin oven. Kuvittelin heidän luonnollisesti lähteneen, mutta mitä hullua. Ovikello soi melkein saman tien uudelleen, joskaan mieleenikään ei tullut, että samat naiset siellä rimputtelevat edelleen.
Aukaisin siis oven, ja yllätyin nähdessäni ne kaksi uudemman kerran. ”Jospa nyt kuitenkin voitaisiin istua saman kahvipöydän ääreen ja jutella”, sanoi toinen naisista. Minä totesin uudemman kerran, edelleen kohteliaasti, että kiitos, mutta ei kiitos. Nainen ojensi lehtistä. Otin sen, kiitin, toivotin uudelleen hyvät päivänjatkot, ja laitoin oven kiinni.
Rupesin silittelemään miehen vaatteita, ja ehdin silitysurakassani noin puoleen väliin, kun ovikello soi taas. Tarvitseeko edes mainita, etten todellakaan kuvitellut näkeväni noita kahta edellistä ovellani jo kolmannen kerran. Yllätys oli siis melkoinen, ja oikeasti alkoi jo hieman ottaa pattiinkin. Ei viitsisi heittäytyä ihan röyhkeäksikään, mutta tuli kyllä mieleen, että josko tuossa tilanteessa olisi ollut jopa parempi toimia sillä tavoin? Lyödä ovi mitään sanomatta kiinni tai tiuskaista jotain epäselvää? Oikeastaan olisin voinut käyttää ovisilmää ja olla aukaisematta ovea, mutta valitettavasti minulla on tapa vain mennä aukaisemaan ovi käyttämättä tuota tirkistelymahdollisuutta juurikaan.
”Eikö nyt sittenkin käytäisi istumaan? Meillä on hyvää asiaa mukanamme. Me halutaan vain jutella hyvistä asioista ja viedä eteenpäin ilosanomaa. Ihmisillä on ennak…” aloitti toinen naisista, mutta minä keskeytin hänet toteamalla, että meillä tässä huushollissa on kyllä omat käsityksemme uskon asioista ja hengellisyydestä, emmekä kaipaa siihen mitään lisäsävyjä, emmekä myöskään kaipaa keskustelua aiheen tiimoilta. Jospa naiset ystävällisesti jättäisivät meidän ovemme ja ovikellomme rauhaan, ja koettaisivat löytää jonkun sellaisen asukkaan, jolle ei tarvitse tuputtaa keskustelua. ”Mutta”, aloitti nainen, mutta minä sanoin, että mutta kun minulla on nyt tässä kaiken lisäksi tykkänään muuta tekemistä, joten kiitos nyt vain, mutta ei kiitos, ja hyvää päivänjatkoa.
Painelin takaisin silittämään ja mutisin ääneen, että jo nyt on kumma, kun kerta toisensa jälkeen samat naamat rimputtelee oven takana, eivätkä millään usko, kun heille yrittää sanoa, että ei. Mies tuli kyselemään, kuka kumma siellä jatkuvasti on oven takana, eikä ollut kovin mielissään kuullessaan vastauksen. Voidaankin siis ilmaista, että kovinkaan myönteinen asenne sillä ei Jehovan todistajiin ole. En minäkään heidän uskonyhteisöään kyllä ihannoi, eipä sillä. Juteltiin siinä sitten miehen kanssa aiheesta, ja silittelin samalla. Siis siihen asti, kun ovikello jälleen kerran soi.
Mies päätti, että menee tällä kertaa itse katsomaan, kuka ovella on. Ovisilmästä katsottuaan se totesi, että kas vain, kaksi naista, lehtisiä kädessään. Ovatkohan niitä samoja, kuin aiemminkin? Meninpä katsomaan minäkin, siis ovisilmästä, ja samat tyypithän ne edelleen olivat kehissä. Päätimme olla aukaisematta ovea tällä kertaa. Kaipa nuo aikanaan lähtevät pois, päättelimme.
Ovikello kuitenkin soi kerta toisensa jälkeen, ja vielä jopa pitkänkin ajan päästä uudestaan. Lopulta mies kyllästyi, ja meni aukaisemaan ovet päästäen naiset eteiseen, jotta saisi rauhassa sanoa näille sanottavansa. Naiset jankuttivat olevansa hyvällä asialla, ja valittelivat, että ihmisillä on Jehovan todistajista niin negatiivinen kuva ja että ihmiset suhtautuvat heihin niin negatiivisesti. Mies tiedusteli, onko hänen vaimonsa – siis minä – ollut heitä kohtaan jotenkin negatiivinen, vaikken päästänytkään heitä sisälle? Hiljaiseksi menivät, kunnes sama jankutus alkoi taas. ”Eikö istuttaisi vain pöydän ääreen ja juteltaisiin, hyvällä asiallahan me vain ollaan.” Mies kysyi asiallisesti, kokevatko nämä kaksi häiriköidessään olevansa hyvällä asialla, sitä kun nämä näyttävät tekevän. Naiset näyttivät äimistyneiltä, jolloin minä en taas tiennyt, pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Mies näytti vihaiselta, ja rupesi erittelemään, montako kertaa meidän ovikelloa on soitettu siitä huolimatta, että heitä on pyydetty jättämään meidän ovi rauhaan. ”Voi, eihän me nyt olla häiriköintimielellä liikkeellä, vaan hyvän asian puolesta tässä vain soitellaan ovikelloja.” Mies ärähti, että turhan monta kertaa on nyt soiteltu. Kun emme heitä tänne halua keskustelemaan, niin emme halua. Tai jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta – hyvin yksiselitteistä, eikö olekin?
Naisten mielestä ei ollut. Tuossa vaiheessa mies kehotti heitä nyt jo poistumaan ja jättämään meidän ovemme tästä eteenpäin rauhaan. Hän lisäsi, että otamme kyllä ihan itse yhteyttä, mikäli jotain kiinnostusta Jehovan todistajien toimintaan ilmenee.
”Tuossa se nyt taas tuli! Kuulitko, *nimi*, millaisia ennakkoluuloja ja negatiivisia käsityksiä ihmisillä meistä on?” se sinnikkäämpi nainen päivitteli hiljaisemmalle seuralaiselleen. Sitten se kääntyi miehen puoleen sanomaan, että ”Tekin olette romaneja, yleensä romanikodeissa ollaan hyvin avoimia ilosanomalle. En voi ymmärtää tuollaista käytöstä.” Puutuin puheeseen sanomalla, että minä olen kylläkin ihan samanlainen valkolainen, kuin hekin, mutta että jos naiset eivät ole sattuneet huomaamaan, niin Jehovan todistajien valtakunnansalilla ei taida käydä tällä meidän paikkakunnalla yhtä ainutta romania. Mies myönteli, ja totesi, että naisten on nyt todellakin aika poistua. Poistuivathan he sitten, tosin väittäen edelleen vastaan.
Takaisin palasivat vielä yhden kerran, kai koittaakseen hokemaansa ”Jospa nyt sittenkin”. Ei, me emme päästäneet heitä tänne. Kahvipöytään, tai muuallekaan istumaan. Mies totesi, että ottaa oitis ensimmäisen arkipäivän tullen yhteyttä sinne heidän ”pääpaikkaan, mikä se nyt onkaan” ja lupasipa vielä soittaa poliisitkin paikalle, jos eivät ihan oikeasti jätä meitä nyt rauhaan, me kun emme nyt kaipaa Jehovan todistajien näkökantaa hengellisen elämän viettämisestä. Toinen naisista veti sitä suulaampaa pois, ja se suulaampi puolestaan mutisi mennessään, jotain, että ”Kaikenlaista sitä onkin, poliiseilla uhkaillaan, vaikka hyvällä asiallahan me ollaan!”
Niin menivät ne naiset, eivätkä ole ainakaan toistaiseksi tulleet takaisin. Ihmeellistä käytöstä Jehovan todistajilta, tähän mennessä nimittäin kaikki ovelle tulleet ovat kyllä poistuneet ilman minkäänlaisia ongelmia. Tuolla tavoin väkisin tuppaamaan ei ole jäänyt tähän päivään saakka kukaan, mutta kerta se on näköjään ensimmäinenkin. Kaikenlaiseen pitää näköjään varautua.