Tänään päivällä tuli uusinta Inhimillisestä tekijästä. Katsoin sitä jonkin aikaa, mutta oli kyllä oikeasti niin surullista kuunneltavaa, että tippahan siinä tuli linssiin. Kerkesin siis kuulemaan, kuinka kaksi naista kertoi tarinansa siitä, että ovat joutuneet synnyttämään kuolleen lapsen. Toinen oli odottanut kaksosia, joista toinen oli menehtynyt. Lapsi oli syntyessään ollut jo niin kauan kuolleena, että oli musta, kasvotkin aika tunnistamattomat. Meni jonkin verran ohi, koska tuossa vaiheessa aloin kyynelehtimään ihan kunnolla. Lopulta katsoin parhaaksi sulkea koko telkkarin, kun tuntui, etten kykene lopettamaan itkemistä ollenkaan. Märisin vielä hetken, ja rauhoituin.

Niinpä niin, vaikka mielialat eivät enää ailahtele samalla tavalla kuin ihan alussa, en voi ollenkaan väittää, etteivätkö tunteeni olisi jollain tapaa jatkuvassa pyörityksessä, ja etteikö ympäristö tosissaan vaikuttaisi niihin. Tuntuu, että reagoin eniten nimenomaan liikuttaviin, iloisiin asioihin ja sitten taas surullisiin asioihin. Nuo ovat niitä, jotka todellakin aukaisevat ne itkuhanat, vaikka minulla ei mitenkään paha mieli olisikaan. Tuntuu, että koen toisen ihmisen surunkin jotenkin tosi omakohtaisesti ja voimakkaasti. Taitaa kuulua raskauteen siinä missä moni muukin minun kohdallani uusi ja ihmeellinen asia, mutta vaikka näistä on kuullut puhuttavan, ei näitä silti lakkaa ihmettelemästä.

Täytyy sanoa, että tuo tunteiden reagoiminen asioihin on sekä kiintoisaa, kiusallista että ärsyttävää. En juuri nyt osaa nimetä, löytäisinkö tuosta jotain hyvää, mutta varmasti siinä jotakin hyvääkin on. Kiintoisaa siinä mielessä, että tässä tosiaan alkaa vasta tajuta, mitä raskausaika on ja mitä se voi pitää sisällään. Kiusallista siinä mielessä, että minun ei tarvitse kuulla kuin yksi pätkä liikuttavaa tai surullista laulua, niin johan saan olla pyyhkimässä ainakin muutaman kyyneleen silmäkulmastani. Tässä on kiusallista se, että tätä tapahtuu ihan missä vain, ei pelkästään kotosalla. :D Sama juttu esim. joidenkin televisio-ohjelmien kanssa, Kadonneen Jäljillä on ehdottomasti sellainen ohjelma, jota minua ei kannata pyytää kanssaan tällä hetkellä katsomaan, jos pelkää kyyneleitä. Tuntuu, että muut katsovat tuollaista äkillistä liikuttumista hieman kummeksuen. Ärsyttävää puolestaan siinä mielessä, että minusta tuntuu, että ainakaan tällä hetkellä en osaa hallita tuota itketystä. Heh. Pitäisikö sitä edes osata hallita tai pystyä hallitsemaan, en tiedä. Ehkä sitä vain kuvittelee niin, koska tavallisesti ei ihan samalla tavalla liikutu tai kyynelehdi.

Tänään minusta on muuten tuntunut, kuin joku liikkuisi tuolla. Kuvittelenko vain, vai onko se todella Sitä. Lapsen liikehdintää? Sanovat, että pientä liikehtimistä voi tässä vaiheessa tuntua, ja että liikkeet voivat tuntua ilmakuplina, muljahteluna tai pienenä nykimisenä. Itse kuvailisin tuota tunnetta pienen pieneksi muljahteluksi tai nykimiseksi, ehkä molemmiksi. Voinhan minä tietysti kuvitellakin tai voihan tuo olla jotain muutakin, mutta josko sittenkin…?