Sanotaan, että joidenkin naisten on hankala hyväksyä raskauden myötä tulevat muutokset kehossaan. Taidan olla yksi niistä naisista, omalla tavallani. Masua odotan innolla. Sehän on selvä merkki siitä, että tämä on nyt todellakin totta, ja että siellä se vauva nyt on ja kasvaa edelleen. Muista kehon muutoksista en osaa toistaiseksi vielä olla oikein mitään mieltä tai sanoa juuri mitään, lähinnä tuo kasvojen pyöristyminen jotenkin "kammottaa". Oikeasti. Katsoin äsken itseäni peilistä, ja totesin, että kasvoni ovat pyöristyneet. Eivät valtavasti, mutta jonkin verran. Eivät häiritsevästi, mutta minun silmäni eivät siitä pitäneet. Pelkään myös menettäväni vyötärön. Vaikka miksipä sen menettäisin? Typerää.

Näyttääpä muuten jotenkin tosi typerältä, kun sen pukee sanoiksi. Kuulostaakin varmaan sellaiselta. Mutta ääneen se on sanottava: muutokset kropassa vaivaavat kyllä jollakin tasolla. Liiallinen lihominenkin pelottaa. Entä, jos en pääse raskauskiloista eroon? Entä, jos kroppani ei palaudu?
Outoa, että olen tähän saakka pitänyt sitä kilojen karisemista ja kropan palautumista ihan itsestäänselvyytenä, kun taas nyt hermoilen aloittamalla lauseeni sanoilla ”Entä jos…?”
Tuntuu oudolta, hassulta ja todellakin hieman tyhmältä maalailla tällaisia ”kauhukuvia” tässä vaiheessa, kun raskaus ei ole vielä puolessa välissäkään. Kiloja ei myöskään ole tähän mennessä tullut mitenkään hälyttävästi – kai – joten, tuskinpa syytä huoleen on mitenkään tavallista enempää.
Puntarilla olisi kyllä kiva käydä, mutta kun meillä ei ole puntaria. Sellainen löytyisi erään sukulaisen luota, mutta kas kun tuolla sukulaisella on aina tapana kysellä, että paljonkos se näytti. Sellainen saa minut vaivaantuneeksi, ja on aina saanut. Vaikka aina ihan normaalipainoinen olen ollutkin. Jostain syystä vain koen, että paino on minun henkilökohtainen asiani. Ainakin niin kauan, kun tosiaan normaalipainon alueella mennään.