Täälläpä oli valtava sumu vielä tuossa puolen päivän korvilla. Liekö se vieläkin paikoin, voi hyvin ollakin. Sumua alkoi tulla jo illasta, ja näköjään on vain saennut uutta päivää kohti. Tosin nyt näyttää jo hieman kirkkaammalta. Sumusta huolimatta ulkona ei kuitenkaan ollut niin kylmä, kun olin kuvitellut. Hyvä niin. Ei jaksaisi alkaa palelemaan, ihan vielä. Povaavat ennätyskylmää talvea, joka on kuulemma vielä kylmempi, kuin viime talvi. Hytisyttää jo valmiiksi, vaikka toisaalta tässä ollaankin naureskeltu, että kuka tuon ennustuksen on sitten tehnyt? Ovatko katselleet jonkun kylän vanhimman kipeää polvea ja sen perusteella päättäneet, että ”Joo, hirveä talvi on tulossa” vaiko sitten ihan jotenkin nykyaikaisin keinoin ottaneet asiasta selvää?

Pihaankin näyttää tulleen huoltoyhtiön auto, mutta arvatkaapa, näkyykö meillä ketään tai soitteleeko kukaan ovikelloa tullakseen katsomaan sitä vikaa? Ehei. Eipä soittele. Tosin nythän on niin, että viemäri ei ole haissut hetkeen, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Jospa se vika ei olekaan täällä meidän huushollissa, vaan jossain muualla, ja jospa sille asialle sitten on käyty tekemässä jotakin. Minä en tiedä, putkimies kun en valitettavasti ole.

Kohtasin taas lenkillä koiran kanssa ollessani yhden vanhemman miehen, jonka olen nähnyt jo kerran ennenkin. En muista, olenko jo kertonut tuosta aiemmasta kohtaamisesta – nyt ainakin kerron. Tuo mies asustelee ilmeisesti tuossa lenkin varrella olevassa asumisyksikössä, josta en nyt oikein tiedä, kenelle se on loppujen lopuksi suunnattu. Kuitenkin voisi sanoa niin, että tuon asumisyksikön asukkaat (heitä näkee tuossa ohi kulkeissaan jonkin verran) ovat hieman erikoisia jollakin tapaa.

No niin. Olen siis törmännyt samaan mieheen kerran aiemmin, sillä kertaa vesisateessa. Mies ilmestyi asumisyksikön puoleisen kadun kulmaan ja minut ja koiran nähdessään alkoi huutaa jotain sanaa, josta en saanut mitään selvää. Hän huusi sitä kovalla äänellä, ja hoki varmaan ainakin sen kaksikymmentä kertaa peräkkäin nopealla tahdilla. Mutta selvää en siitä saanut. Koko ajan hän tuijotti koiraani. Tuli vähän sellainen olo, että pitäisiköhän sitä nyt olla täällä ja miten pitäisi suhtautua. Kävellessämme lähemmäs (tosin toista puolta tietä) tuo mies lähti kävelemään kulmasta takaisin asumisyksikön pihalle nopeasti. Pohdiskelin tilannetta jälkeen päin, mutta se sitten unohtui.

Kunnes tänään taas tuo sama mies käveli samaan kulmaan ja minut ja koirani nähdessään alkoi taas huutamalla hokea tuota selvittämätöntä hokemaansa, joka ei kuulostanut tai muistuttanut mielestäni mitään oikeaa sanaa. Koirani alkoi villiintyä, koska mies tuijotti koko ajan sitä kiinteästi. Koira kai ajatteli, että mies haluaa leikkiä. Ja mies vain yltyi. Se sana kuulosti ikään kuin ”vainalta” tai ”mainalta” mutta kumpikaan ei käsittääkseni tarkoita yhtikäs mitään. :D Kuitenkin minua alkoi moinen molotus ottaa pattiin, ja karjaisinkin siinä sitten sellaisen tyypillisen suomalaisen –kele loppuisen ärräpään. En tosin erityisesti osoittanut sitä kellekään, ja toisaalta taas osoitin kaikille; koiralle, itselleni, ja sille huutajalle.  Mies ei tuosta paljon piitannut, hoki vain edelleen samaa sanaansa, ja kävellessämme lähemmäs, poistui kulmasta huutamasta sinne asumisyksikön pihalle.

Käveltyämme koiran kanssa jonkin verran eteenpäin alkoi sieltä asumisyksikön suunnilta kuulua meteliä; kuulosti siltä, että mies piti jälleen kerran samaa konserttiaan jossain siellä päin. Koira höristeli jälleen kerran korviaan, tunnisti kai ääneen samaksi molotukseksi kuin aiemminkin. Tuossa rupesi jo hieman naurattamaan, onhan meitä kyllä joka lähtöön, pakko se on sanoa.

Ystäväni päivitteli, miten kamalan perhekeskeisiä kaikki neuvoloiden vihkoset sun muut ovat. Hän on siis yksinodottaja. Kyllä, minä yhdyn samaan kuin hän. Minunkin saamissani vihkosissa lukee kaikkea tyyliin ”Me saamme vauvan”, samoin kuin jos katselee nettiä, löytyy sieltä juttuja tyyliin ”Suunnittelemme lasta”, ”Meillä on lapsi” yms. Sehän on tietysti hyvä, että materiaalia suunnataan molemmille vanhemmille toisen sijaan, mutta yksinodottajalle tuo voi olla toisenlainen kokemus, kuin niille, joilla on kumppani rinnallaan. Ystäväni ihmetteli, miten hän viitsii ajan tullessa mennä mihinkään synnytysvalmennuksiin tms., niissä kun yleensä on myös nimenomaan pariskuntia. Niinpä. Minä olen kuullut, että yksinodottajille on tietyillä paikkakunnilla tarjolla ihan omia valmennuksia, mutta eipä tietenkään sellainen ole mahdollista täällä meidän pikkukaupungissamme. Kuitenkin joku vastaava olisi varmaan tarpeellinen ja mukava vaihtoehto nimenomaan niille, jotka odottavat yksin.

Toinen ystäväni puolestaan, sanotaan vaikka, että M, oli kertonut raskaudestaan tulevan lapsensa isälle. Mies ei todellakaan ollut hyppinyt riemusta, vaan aivan jotain muuta. Mies oli vaatinut kiivaasti, että M:n on tehtävä abortti mahdollisimman pian. M oli todennut jo tehneensä päätöksensä, eikä abortti kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Mies oli raivostunut ja syyttänyt M:n hankkiutuneen tahallaan raskaaksi. Lopulta riita oli jäänyt ikään kuin kesken miehen harppoessa raivoissaan pois paikalta ja huutaessaan mennessään, ettei M:n enää ikinä tarvitse ottaa häneen mitään yhteyttä.

Oi voi. Hankala ja ikävä tilanne kyllä, mutta ymmärrän oikeastaan kumpaakin osapuolta. M kertoi miehen kysyneen häneltä H-hetkellä, että kai M käyttää ehkäisyä. M oli vastannut myöntävästi, vaikka asian laita ei näin ollutkaan. Ymmärrän siis miestä siinä mielessä, että tuo kysymys ei varsinaisesti minusta anna merkkejä tai viitteitä siitä, että mies olisi halukas lasten hankintaan. On siis okei, että mies kertoo rehellisesti oman mielipiteensä asian suhteen, jotta ei tarvitse arvuutella, mutta minusta aborttiin painostaminen on väärin. Siinä mielessä siis ymmärrän M:ää. Ja toki siinäkin, ettei hän halua toimenpiteeseen ryhtyä.

Eilen kuuntelin M:n ajatuksia siitä, että hänen on nyt saatava isähahmo edes tälle lapselleen, kun muiden kohdalla se ei ole onnistunut. Välillä sai olla toppuuttelemassa, kun rupesi kuulostamaan siltä, että aikomukset menee mahdottomiin. Sanoinkin, ettei ketään voi pakottaa isäksi lapselle tai kiristää siihen puuhaan, ellei tämä itse sitä halua. Voin kertoa, että toppuuttelu oli kyllä paikallaan siinäkin vaiheessa, kun M alkoi suunnitella tuon lapsensa isän elämän pilaamista jollakin keinoin. Jankutin aikani, ettei ketään voi pakottaa vanhemmaksi lapselle, eihän kukaan voi pakottaa häntäkään aborttiin. Kaipa hän sitten vihdoin viimein ymmärsi, ja rupesi rauhoittumaan.

Voin kyllä kuvitella, että M miettii, kuinka pärjää kahden jo vanhemman lapsensa kanssa ja pienen vauvan kanssa yksin. Voin myös kuvitella, että mies tuossa tilanteessa olisi varmasti paikallaan ihan vain omana kumppanina sekä sitten lasten isähahmona. Mutta niin paljon kuin häntä koetankin ymmärtää ja tukea, on silti ihan selvä asia, että hänen olisi yksinkertaisesti pitänyt ajatella tuota asiaa siinä vaiheessa, kun päästi ehkäisyä koskevan sammakon suustaan. Tuntuu jotenkin, että M oletti tuon miehen ryhtyvän heti ilomielin vakavampaan suhteeseen lapsen myötä. Voiko sellaista olettaa tai odottaa tuossa tilanteessa? Mitä saa olettaa tai odottaa, toinen toiselta? Jos nyt noita asioita mietin tässä kirjoittaessani, ovat ne minulle täysin selviä ja kirkkaita. Mutta ainahan se onkin helpompi miettiä asioita jonkun toisen, kuin itsensä kohdalla. Niinhän se taitaa mennä.