Tällainen lyhyehkö väliaikatiedotus tähän väliin, jotta ette ajattele blogin kuivuneen kokoon heti alkumetreillä. Hengissä ollaan edelleen, sekä minä että blogi, vaikka tämä päivä onkin ollut hiljainen.

Olen tässä muutaman tunnin ollut jalkeilla, ja käyttänyt aikani etupäässä löhöilyyn sohvan nurkassa katsoen samalla elokuvia. Päivä on mennyt potiessa kovaksi äitynyttä flunssaa, joka vaivaa edelleen. Nukuttuakin tuli aika lailla, saapa nähdä, meneekö vastavuoroisesti yö valvoessa. Toivottavasti ei – huomennahan ollaan jo maanantaissa ja uusi viikko on edessäpäin.

Tiesittekös muuten, että sunnuntai oli eläinten päivä? Meillä molemmat lemmikit (kissa ja koira) ovat melkoisen hemmoteltuja jo muutenkin, joten mihinkään erityiseen juhlan viettoon emme ryhtyneet. Sunnuntain kunniaksi syötiin muuten vain pihvejä, ja molemmat saivat osansa. Ei ole tosiaan eläinten suut tuohesta, täytyy myöntää.
Puhelimeni pirisi sitkeästi koko päivän. Koetin vastailla alkuun, kunnes hermostuin selittelemään useammalle ihmiselle, että olen kipeänä, enkä jaksa nyt jutella puhelimessa. Hermojani koettelivat etenkin ne ihmiset, jotka useamman kerran soittelivat lyhyen ajan sisällä ja tiedustelivat, joko jaksaisin puhua. Siitäkin huolimatta, vaikka olin sanonut, että soitan kyllä heti, kun oloni kohenee. (Paitsi että tähän aikaan yöstä en enää viitsi.) Viesti ei vain tuntunut menevän perille, joten meikäläinen äärimmäisen epäsosiaalisena hetkenään laittoi koko puhelimen kiinni ja kuvitteli saavansa olla rauhassa.
Hiljaista olikin, eikä mikään häirinnyt lepoani, kunnes miehen puhelin alkoi piristä. Arvatkaa vain, keitä nämä soittelijat olivat, ja millä asialla. Tietysti niitä sitkeimpiä soittelijoita, joista olin juuri kuvitellut päässeeni eroon. Olisihan se pitänyt arvata, ettei se noin helppoa ole, vaikka syy olisi ihan oikeakin. Ja tuo väärän kuvitelmani sai kyllä tuta myös mies, joka varmaan halusi loppua kohden paiskata koko puhelimen lähimpään seinään. Heh. Sitkeitä olivat, todellakin. Olisi kuulemma ollut kovasti kerrottavaa eilisistä tapahtumista. Argh. Mies sanoi ystävälliseen sävyyn useampaan kertaan näille viidelle sitkeimmälle, että ihan varmaan soitan takaisin sitten, kun voin vähän paremmin, ja että älkää nyt viitsikö soitella ettei hänenkin tarvitse laittaa puhelintaan kiinni, kas kun jollakin voi olla oikeastikin jotain todella tärkeää asiaa.
No mutta annas olla, eikö tämä juorukerho ota nokkiinsa minkä ehtii siitä hyvästä, että mies ihan nätisti heille selitti normaalia asiaa. Puhelimeeni oli tullut kiukkuisia viestejä, joiden mukaan olen näemmä heittäytynyt yhtäkkiä niin ylpeäksi, etten enää viitsi muistaa näitä henkilöitä saati sitten puhua heidän kanssaan. Viestit luettuani en oikein tiennyt, olisiko siinä kohtaa pitänyt itkeä vai nauraa. Toisaalta huvitti moinen ymmärtämättömyys, ja toisaalta taas otti päähän. On se nyt kumma, ettei ihminen saisi sairastaakaan rauhassa. Vaikka mieleni olisi tehnyt siltä istumalta soittaa kipakan sävyinen puhelu näille tietyille, en sittenkään viitsinyt. Sen sijaan näpyttelin lyhyen ja ytimekkään tekstarin, jossa tiedustelin, menikö tämä asia – minun kurja ja vetämätön oloni – nyt heille jakeluun siinä määrin, ettei sitä tarvi kokea henkilökohtaisena loukkauksena. Ja sehän meni, ihme ja kumma.
Nyt taidan mennä kokeilemaan tuota nukkumista (taas vaihteeksi). Tuntuukin oikein siltä, ettei mitään erityisiä kokeiluja tarvita – taitaa tuo käydä ihan ilman yrittämättäkin. Toivon mukaan sitä huomenna ollaan jo virkeämmässä kunnossa.