Blogi ei edelleenkään toimi niin kuin pitäisi, mutta täytynee huomenissa ottaa yhteyttä tuohon ylläpitoon. Liekö vika palvelimella vai missä, mutta joku on kyllä pielessä. Edelleenkään en siis pysty liittämään tekstejä, eikä tässä teksti-ikkunassa näy tavanomaisesti noita tekstinkäsittelyvalikkoja, esim. lihavointi, kursivointi, ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan... Fonttiasetukset ovat näkyvillä, muuten kaikki onkin jotenkin todella omituisesti verrattuna aiempaan.

Kirjoitin tuossa yhdeksän aikoihin oikein mojovan tekstin, mutta valitettavasti en pystykään sitä tähän liittämään. Kirjoitan siis nyt uudemman kerran, mutta voipi olla, että lyhyempää luettavaa tulee tällä kertaa.

Tänään olisi alkanut se uusi kotimainen sarja kolmoselta. Ajattelin, että katson sen huomenna. Tappelin siinä yhdeksän aikaa parhaillani blogin ja sen toimivuuden kanssa. Ajatus ei muutenkaan tuntunut pysyvän kasassa, keskittyminen kai olisi ollut hieman hankalaa. Tuntuu olevan taas liikaa ajatuksia mielessä...

Treffattiin tänään se kalastaja, kuten oli tarkoituskin. Hänellä oli mm. tuoretta savusiikaa, joten sitähän me päädyimme sitten ostamaan, herkkusuita kun ollaan. Kilohinta oli ihan kohtuullinen, vaikka yleisesti ottaen kala onkin kallista verrattuna muuhun ruokaan. Hyvää kuitenkin oli, ja itse kullekin maistui. Eipä olleet lemmikkienkään suut tuohesta, hyppivät melkein seinille huomatessaan kalasta lähtevän hyvän tuoksun. Pitihän niille palaset antaa, vaikka siinähän se avain pöydästä kerjäämisen jatkolle juuri on.

Illalla kävin myös lohduttelemassa erästä naispuolista sukulaistani. Se oli löytänyt hiljattain uppo-oudon miehen grilliltä ja ottanut sen mukaansa. Siis ei tietenkään ihan noin vain, kai siinä jotain juteltukin oli. Illan ja yön yhdessä vietettyään ne viettivät yhdessä seuraavankin päivän. Sitä seuraavana päivänä mies oli jo tuonut kaikki vaatteensa tämän sukulaiseni luokse. Kympit nopeudesta, jos ei muusta. No juu... Eipä aikaakaan, kun mies alkoi jo puhumaan kihloista, yhteenmuutosta ja jopa vihille menosta. Me muut sukulaiset tietysti koitimme toppuutella naista parhaamme mukaan. Sanottiin, että hätiköidä ei kannata. Että katselisi nyt ihan rauhassa vain, että minkälainen tämä hänen suhlaskandidaattinsa nyt edes oikein on - minusta ihmiseen ei voi tutustua kolmessa päivässä niin täydellisesti, että haluaa jo muuttaa yhteen, vaikka muuten ihastunut saattaisi ollakin. Pidin hyvin kyseenalaisena sitä, kuunteleeko nainen mitään ns. järkipuhetta, ja oletukseni osui kyllä oikeaan. Ei se mitään ollut kuunnellut, ainakaan niin, että olisi ottanut neuvoista onkeensa.

Kului pari viikkoa, ja tämä tuore pari hankki yhteisen asunnon. Muutto sujui pikavauhtia. Nainen oli tyytyväinen, eikä sen tyytymättömämmältä vaikuttanut tuo hänen sulhasensakaan. Me muut oltiin edelleen hieman varpaillamme, ajateltiin nimittäin, että mahtaako noin pikainen toiminta olla hyväksi. Pohdiskeltiin, kuinka kauan mahtaa mennä, että nainen palaa lähtöruutuun. Ei sillä, että kukaan sitä olisi toivonut - kaikilla vain oli jostain syystä sellainen kutina, joka varmaan johtui nimenomaan siitä, että kaikki tapahtui niin yllättäen. Alkuviikkoina kaikki kuitenkin näytti menevän ihan hyvin, joten ajattelimme, että mistäpä sitä tietää, vaikka tästä vielä hyvä tulisikin.

Tuon muutaman viikon alkuhuuman jälkeen - miksipä sitä muuksikaan kutsuisi - naisella oli sitten edessä paluu todellisuuteen ja maan pinnalle. Se istui itkemässä erään sukulaisen luona. Kertoi, että miehelle maistuu paremmin viina kuin maito. Lisäksi mies kuulemma on mustasukkainen, ja mäkättää jatkuvasti. Olipa kuulemma vienyt naiselta rahaakin perustellen jälkeenpäin toimiaan sillä, että "Kun nuo rahat ovat yhteisiä". Nainen oli asiasta eri mieltä, mutta anteeksipyyntöä hän ei kuitenkaan ollut saanut. Totesin tuossa vaiheessa naiselle - ja niin totesi moni muukin - että nyt olisi kyllä syytä miettiä, mitä oikein tekee; jos jo alussa on tuollaisia ongelmia esim. viinan kanssa, niin muuttuuko se asia suhteen edetessä paremmalle tolalle tai onko tuossa hyvä lähtökohta hyvälle suhteelle? Nainen kokosi itsensä ja totesi, että katsotaan, jospa se tästä.

Kului ehkä viikko eteenpäin, ja nainen oli taas itkemässä mummomme luona tätä epäonneaan. Mies on kuulemma aina vain mustasukkaisempi ja aina vain enemmän viinaan menevä. Mikään ei muutenkaan tunnu sujuvan, kuten kuuluisi. Me paikallaolijat juttelimme, että on tietenkin fakta, ettei kovin viinasta pitävää kumppania kannata ottaa, ellei sitten itse tykkää kuluttaa sitä samalla tavalla. Liiallinen mustasukkaisuuskaan ei ole mukavaa, ja syö ennen pitkää suhdetta todella paljon. "Kannattaa nyt kyllä miettiä, mitä sinä elämältäsi haluat ja mitä nyt olisi järkevintä tehdä", sanoimme me. "Katsotaan nyt, jospa se tästä, katsotaan nyt", sanoi nainen.

Ja elämä jatkui. Samanlaisena, kuin siihenkin saakka. Hetken meni hyvin, kunnes yhtenä päivänä nainen istui jälleen kerran itkeskelemässä kurjaa oloaan. Mies kohtelee häntä kuin roskaa. Mies valittaa hänelle kaikesta. Mies heittelee häntä esineillä, meis juopottelee entistä enemmän. Hänen pitäisi laittaa miehelle kaksi kertaa päivässä lämmin ruoka, jotta mies voi tulla ruokatunnilla kotiin syömään, ja rahat hupenevat pikavauhtia. Miehelle pitäisi olla jatkuvasti hakemassa kaljaa taikka viinaa. Kaljaa menee joka päivä, ja mielellään viinaakin, jos sitä vain on. Viikonloput ovat juopottelun täyteisiä, miehen osalta. Jos alkoholia ei ole, mies on pahalla päällä ja purkaa kiukkunsa naiseen. Mustasukkaisuuskaan ei tietenkään ole mihinkään hävinnyt, vaan se tuntuu pahentuneen entisestään. Yritä nyt siinä sitten kuunnella ja lohduttaa toista turpa kiinni. Yritin toki aluksi tehdä tuota juuri nimenomaan ottamatta lainkaan kantaan miehen toimiin, mutta lopulta en enää kestänyt, vaan lausuin sitten mielipiteeni ääneen. Voitte jo arvata noin suunnilleen mielipiteeni sisällön. Sehän siis kuului noin suurinpiirtein siten, että kannattaisiko tämän sukulaisnaisen nyt ihan tosissansa miettiä ja ottaa järki käteen tässä jutussa. Haluaako hän elää noin hankalalta kuulostavassa suhteessa pitempäänkin? Eikö olisi helpompiakin mahdollisuuksia ja miellyttävämpiäkin kumppaneita? Sukulaisnainen myönteli aluksi, mutta taas kerran tuli siihen lopputulokseen, että katsotaan nyt ja annetaan ajan kulua, jospa tämä tästä.

[Tuossa vaiheessa mieleni teki huutaa, että etkö sinä nyt ymmärrä, että se ei tuosta tule muuttumaan mihinkään, koska kerran koko ajan vain näyttää hullunevan. Mustasukkaisista miehistä tiedän minäkin jotain. Ei, minulla ei Luojan kiitos ole sairaalloisen mustasukkaisesta kumppanista mitään omakohtaista kokemusta, mutta valitettavasti ihminen, joka oli varmaan kaikista läheisin minulle, joutui sellaisen kynsiin. Arki ja todellisuus olivat tosin paljon, paljon, tuskallisempaa ja raaempaa kuin tuossa tapauksessa. Kerron asiasta varmaan joskus enemmänkin, sillä kyseessä oli äitini, eikä tuolla jutulla ole onnellista loppua.]

No joo. Joka tapauksessa tässä vaiheessa on syytä kertoa, että niitä itkuja miehen käytöksestä saatiin kuunnella todella monia ja todella lyhyellä aika välillä - aikaahan tuon rakkaustarinan alkamisesta ei ole kulunut kuin muutama kuukausi. En jaksa alkaa erittelemään niitä kaikkia kertoja tähän, ja liekö edes muistaisin niitä kaikkia kertoja. Eivät mahdu kahden käden sormiin, se ainakin on varmaa. Ja pointti tässä kohtaa on se, että joka kerta nainen sanoi vain, että katsotaan, katsotaan, annetaan ajan kulua. Ja palasi joka itkun jälkeen kumppaninsa luo. Ja sitten taas itkemään

Tänään sain sitten soiton, jota en kyllä osannut odottaa. Harvoin minulle nimittäin on suoraan asioista soitettu, yleensä olen sattunut noissa tilanteissa olemaan paikalla sattumalta. No, joka tapauksessa puhelin soi, ja eräs vanhempi nainen (myöskin sukulaiseni) soitti ihan hysteerisenä, että "Täällä tämä *** nyt itkee ja rääkyy, aivan pitää riidellä sen miehen kanssa, minä sanoin sille että muuttaa tänne heti paikalla!" Puheentulva olisi kestänyt varmaan vaikka kuinka kauan, ellen olisi sanonut, että lähden tulemaan sinne päin niin jutellaan sitten siellä. Lähdin matkaan verkkareissa ja hupparissa, koska olin juuri tullut lenkiltä. Vähän arvelutti, mahtaisiko minun tuurillani ajaa vastaan esim. miehen vanhemmat tai jotain muuta yhtä "toivottavaa" asuuni nähden, mutta eipä auttanut kuin toivoa parasta. (Näemmä se sitten auttoi, ketään ei näkynyt.) Matkassa ei kauaa mennyt kun sen autolla taittoi, tosin muutenkin asutaan melko lähekkäin. Perille päästyäni tietysti huomasin, että täällähän tämä sukulainen itkee, jälleen kerran. Rehellisesti on sanottava, että kyllästytti tuo itkeminen jo hieman. Olisi tehnyt mieli sanoa, että miksei se voi kuunnella, kun sille yrittää jotakin puhua. Olisi toisaalta tehnyt myös mieli sanoa jotain ihan yhtä kannustavaa, kuin itsekin on saanut. Tyyliin "Itsepä olet soppasi keittänyt". Päätin nyt sitten kuitenkin olla sanomatta mitään ilkeää, koska minulla oli oikeasti paha mieli tuon sukulaisen puolesta. Siitä huolimatta, että itse se on kyllä oikeasti soppansa keittänyt lähtemällä uppo-oudon miehen kanssa parin minuutin juttelun perusteella rakentamaan elämää, muuttanut samaan asuntoon sen kanssa ja vielä kihlautunutkin. Vaikka mistäpä se on tiennyt miehen luonnetta. Se miehen luonnehan ei ole naisen vika, ei sitten ensinkään. Siitä vain olisi voinut ottaa selvän ihan ensiksi, jotta tällaista pahaa mieltä ei olisi tarvinnut syntyä.

Sukulainen alkoi kertoa ihan pyytämättäkin, että tilanne on huonontunut entisestään. Mies on niin mustasukkainen, ettei hän saisi puhua kenellekään yhtään sanaa. Jos he ovat kaupassa ja kassalla sattuu olemaan miesmyyjä, ei nainen saisi tervehtiä sitä saati sitten hymyillä sille. Mies nimittäin takertuu tuollaisiin sekkoihin ja mäkättää sitten kotona, että onko nainen käynyt kenties heiluttelemassa peittoja ko. myyjän kanssa, vaikkei nainen tuntisi koko ihmistä. Mies moittii naista muutenkin. Haukkuu, miten sen tukka on kamalan näköinen (ihan normaali se on) ja miten nainen ei meikkaa. Jos nainen taas meikkaa, niin moitteita saa siitäkin. Nainen kuulemma tälläytyy jotain sänkykumppaniaan varten. Nainen on hieman ylipainoinen, ja mies kuulemma valittaa siitäkin, mikä on mielestäni todella kummallista - onhan mies ottaessaan varmaankin nähnyt naisen ruumiin muodon. Kaikki tuo kuulosti kyllä minun korvaani niin tutulta, että tuli paljon kaikenlaista muutakin mieleen. Mutta tosiaan niistä lisää joskus toiste.

Voitte varmaan kuvitella, että nainen on aika hajalla tuosta. Ei kai tuollainen tuntuisi mukavalta kenestäkään. Juopottelu ei naisen mukaan ole vähentynyt tippaakaan, päin vastoin. Nainen kertoi saaneensa kuulla hieman lisää miehen taustoista; hänellä on kuulemma takanaan useampia eroja useamman eri naisen kanssa. Useampia lapsiakin hänellä on, useamman eri naisen kanssa nekin. Nainen pauhasi, että varmaan eron syynä ovat olleet mustasukkaisuus ja tuo juopottelu. Minä en sitä lähtenyt kommentoimaan muuten kuin sanomalla, että kyllähän ne ihan syystä käyvät, mikäli mies on noita aiempia kavereitaan kohtaan samanlainen ollut. Eihän sellaista käytöstä kukaan katsele. (Oikeastaan valehtelin. Tiedänhän minä, että tuollaista käytöstä katsovia ihmisiä nimenomaan on, vaikka asiat olisivat paljon huonomminkin.)

Koetin siinä sitten piristää naista keittämällä pullakahvit ja juttelemalla mukavammista asioista. Ilmeisesti tarkoitukseni onnistuikin, koska nainen lopetti itkemisen ja ihan nauroikin välillä. Pullakahvien ääressä tämä vanhempi sukulaisemme sitten kysyi tuolta naiselta, voisiko olla hyvä idea, että nainen muuttaisi aluksi vaikka hänen luokseen. Nainen totesi, että asiasta on aluksi puhuttava miehen kanssa. Ehkä se on ihan hyvä idea. (Toisaalta, jos minulla olisi noin hankala elämä, saattaisin kantaa omat tavarani ulos mitään viestiä jättämättä.) Noista käytännön asioista riitti juttua sitten enempikin. Ihan niinkin pitkään, että ilta pimeni, ja minun tuli aika palata kotiin. Nainen aikoi lähteä kyytiini, hän kun asuu matkan varrella. Ennen lähtöämme vanhempi nainen tiedusteli nuoremmalta, joko tämä nyt ymmärtää ottaa eroasian ihan toden teolla hoitaakseen. Nainen myönteli. Yhtä kaikki hän lähti kotiin, ja aikoi nukkua siellä ainakin seuraavan yön. Sanomista ajan kulumisesta tai katselusta ei tällä kertaa tullut, mutta en silti vielä panisi päätäni pantiksi. Monessa mustasukkaisuuden värittämässä suhteessa kun nuo asiat tuppaavat menevän vähän eri tavalla, kuin suhteissa yleensä. Sitä vain katsellaan ja annetaan ajan kulua.

No juu. Ehkä tuo riittää tuosta aiheesta, mukavampiakin asioita on olemassa. Katselin tänään sitä Miljonääriäidit Espanjassa, vai mikä sen ohjelman nimi nyt olikaan. Alusta asti minua jostain syystä ärsytti Mikael Hytösen ääni ja kerrontatapa. Ihan vain se sai minut miettimään, vaihdanko kanavaa heti vai hetken päästä. Vaihdoin sitten hetken päästä. Miljonääriäitien elämä ei jaksanut oikein kiinnostaa. Korvaani kerkesi kuitenkin särähtää lause, jossa toinen naisista päivitteli, ettei ymmärrä miten kukaan voi selvitä kahdesta lapsesta yksin. Jatkoakin lauseeseen oli, mutta en nyt muista sitä. Joka tapauksessa tuli mieleen, mitäköhän ko. nainen mahtaisi tuumata eräästä tuttavastani, joka pärjää ihan hyvin neljän lapsensa kanssa, vaikka onkin yksinhuoltaja ja yksin? Tietysti hänellä on tukiverkosto johon turvata ja jolta apuakin saa, mutta suurimmaksi osaksi hän lasten kanssa yksin on ja yksin heitä kasvattaa. Ongelmiakin tietysti on, enkä hetkeäkään epäile, ettei tuo tuttu joskus väsähtäisi ihan kunnolla, mutta tähän asti hän on kyllä jaksanut varsin mallikkaasti. Heh. Ehkä tuokin on sitten ihan ihmiskohtaista. Ihmisillä on eri mieltymykset ja ajatukset. Jotkut esimerkiksi haluavat useampia lapsia, toiset eivät lapsia ollenkaan. Jotkut haluavat lapsen mutta eivät miestä, jotkut taas ovat mieshulluja. Ja sitä rataa... Meitä ihmisiä on niin moneen junaan, ettei taida tieto riittää kaikkien ihmistyyppien ja mieltymysten erittelemiseen.

Tänään muuten sain ensimmäisen kommentin liittyen raskauteeni. Menin näet tuonne "sukulaisenlohdutteluun" ihan vain verkkarit ja huppari päällä, kuten jo tuossa aiemmin kerroinkin. Kesken juttelumme tuo sukulaiseni lausahti kahvipöydässä, että "Ootko muuten raskaana?" ja katsoi hieman pyöristynyttä mahaani. Katsoin häntä tietämättä, mitä vastata. Pelotti sen vanhemman sukulaisnaisen reaktio, joten minä en saanut myönnettyä, että kyllä, olen raskaana. Sen sijaan naurahdin ja menin hämilleni ja näytin kai aika pelästyneeltä. Sukulaisnainen nauroi, että "No joo, ei kai nyt sentään". Mietin mielessäni, että tietäisitpä vaan, ja nauroin mukana. Vanhempi sukulaisnainen istui vieressä, mutta ei tuumannut asiaan mitään. Typerää. Mutta minulla on kyllä oikeasti melkoinen kutina siitä, että jotain negatiivista ja tyrmistynyttä kommenttia näiden sukulaisteni taholta tulee sitten, kun asian laita heille selviää ja valkenee. Ja minä kun en jaksa alkaa kuuntelemaan niitä puheita ihan vielä. Enkä haluakaan. Ehdin kyllä nauttia siitä negatiivisuudesta ihan tarpeeksi myöhemmässäkin vaiheessa. Tympeää puhua omista sukulaisistaan näin, mutta tietäisittepä vain, mitä kaikkea tähän mennessä on jouduttu sietämään ja nielemään. Esimerkkinä keskenmenon jälkeen sanottiin, että "Sehän on hyvä." Olin niin tyrmistynyt ja masentuneessa mielentilassa, etten osannut sanoa yhtään mitään.

Mutta eipäs nyt ruveta pitämään mitään sukulaistenhaukkujaisia, tehdään sekin sitten jossain toisessa kirjoituksessa ja eri aikaan. Huomenna on tiedossa soitto isännöitsijälle tuosta viemäristä. Jo on oikeasti kumma, jos asiaan ei tule mitään muutosta. Mies aikoi soittaa sille henkilökohtaisesti ruokatunnilla. Lupasi soittaa sen jälkeen minullekin, jotta minäkin olen perillä siitä, mitä sieltä on sanottu. Siis isännöintitoimistosta. Huomenna olisi myös tiedossa vierailu eräässä asuntotoimistossa. Täytyy koettaa jutella siellä asiallisesti ja kohteliaasti, mutta napakasti. Tilanne täytyy nyt tulla heille selväksi, ja asunto on ehdottomasti löydyttävä.

Pitäisi tässä kai hiljalleen alkaa myös katsomaan jotain isompaa paitaa. Veikkaan, että vatsan alkaessa kasvaa oikein tosissaan, on hankala pukeutua romanivaatteisiin, paitsi silloin, kun on ihan pakko. Loppuajasta vaatteilla peittäminenkin lienee mahdotonta. Hametta kun pitäisi nostaa mahan päälle sitä mukaan, kun maha pyöristyy. Ajatelkaapa siis, miten korkealla se olisi siinä vaiheessa, kun on viimeisillään raskaana. Heh. Tosin eipä sitä kai loppuajasta tarvitsekaan juuri peitellä, koska siinä vaiheessa pysyttelen arvatenkin niin visusti neljän seinän sisällä tai ainakin poissa vanhempien romanien edestä, että voin kulkea, miten parasta on.

Otin tänään kuvan taivaasta, jolla näkyy upeasti auringonlaskun värit. Liittäisin sen tähän mielelläni, mutta kun tässä kerran jotain ongelmia on, niin liittäminen on vähän hankalaa. Jospa siis joskus toisen kerran.