Torstain myöhäisillassa napsautin telkkarin sattumalta auki. Yle1:ltä tuli elokuva nimeltä Vääräuskoinen. Aloin katsomaan sitä sitten aikani kuluksi nimen ja lyhyen kuvauksen perusteella. Tiivistettynä voisi kertoa, että elokuvan päähenkilönä on nuori tyttö nimeltä Leah, joka muuttaa äitinsä ja kahden sisaruksensa kanssa muslimiyhteisön keskelle, ja ovat täten itse vähemmistönä alueella. Ongelmia perheen sisällä on vähän joka lähtöön. Sopeutuminen on myös avainsana ja kysymys tässä elokuvassa. En menisi sanomaan, että elokuvassa oli tyypillinen onnellinen loppu, mutta siinä on ajatus ja näkemys toivon heräämisestä, joka sekin on onnellisuutta omalla tavallaan. Täytyy sanoa, että ko. elokuva ei ollut kovin arvattava, itsestään selvä tai tyypillinen valinta minulle, mutta se antoi ja antaa monenlaista ajattelemisen aihetta. Jotta nuo ajatusten heräämiset voisi ymmärtää, on katsottava kyseinen elokuva. Helpoimmin se varmaan käy Yle Areenan kautta, mahtaa elokuva tuossa päivän aikana ilmestyä sinne, ellei siellä jo ole…

Eilisen illan aikana mietin myös paljon sen ystäväni, M:n, tapausta, josta tuossa aiemmassa blogikirjoituksessa kerroinkin. Tuli mieleeni, että oikeastaan asettelin sanani väärin kirjoittaessani siinä edellisessä tekstissäni, että ”Oikeastaan ymmärrän kumpaakin osapuolta”, koska oikeastihan minä en ymmärrä. Tajusin, että se, pystynkö kuvittelemaan heidän ajatuksiaan tai jotenkin asettumaan kummankin asemaan edes jollain tasolla, on vielä täysin eri asia kuin ymmärtäminen. Puhumattakaan sitten vaikka hyväksynnästä – tosin minun tehtäväni tai asiani ei onneksi ole hyväksyä tai olla hyväksymättä. Todellakin, onneksi.

Mietiskelin tosiaan tuota asiaa ihan perin juurin. Alusta asti minulle oli selvää se, että M on toiminut väärin kertoessaan tulevan lapsensa isälle käyttävänsä ehkäisyä, vaikkei näin ollutkaan. En kykene ymmärtämään, miksi hän on noin tehnyt. Tulipa siinä sitten mieleeni jopa erinäisiä vastauksiakin, mutta voi olla parempi, etten ala esittämään niitä tässä. Kykenen kuvittelemaan hänen tunteensa raskaustestin teon jälkeen. Kykenen jopa kuvittelemaan hänen toiveensakin tuon lapsen isän suhteen. Mutta ettäkö ymmärtäisin…

Syy, miksi M:n asiat mietityttivät hieman syvällisemmin ja entistäkin enemmän, on eräs käymäni keskustelu M:n kanssa. Käytiin siinä läpi hänen ja lapsen isän välillä käytyä riidan sävyttämää keskustelua. M kertoi ihan suorasanaisesti sanoneensa tuolle hepulle, että aikoo järjestää hänelle potkut, mikäli se aikoo olla häntä kohtaan noin v-mäinen. Luonnollisesti lapsen isä oli saanut jonkinasteisen hepulin. Minua sekä ihmetytti, nauratti että suututti. Ihmettelin, mitä ihmettä M:n päässä ja mielessä oikein liikkuu. Ihmettelin, mitä hän kuvittelee saavansa tuolla aikaan. Pakottavansa kenties tuon kyseisen kaverin elämään kanssaan? Nauratti, jotain huvittavaakin tuossa oli. Suututti – miten se voi ajatella noin?

Noista kolmesta heränneestä tunteesta toin esille kaksi; ihmetyksen ja huvituksen. Suuttumusta en ”viitsinyt” ilmaista. Tosin kerroin kyllä, mitä mieltä olen. M ei vain tuntunut käsittävän. Hänen mielestään hänen sanomisensa ja tekemisensä olivat täysin oikeutettuja ja hän oli täysin oikeassa. Hän sanoi, että oli ehdottomasti olettanut, että tuosta miehestä on olemaan hänelle kumppanina ja lapselle isänä. Minä ihmettelin tuota edelleen ääneen, ottaen huomioon kaikki jo kerrotut seikat. M ei muuttanut kantaansa, tuumasi vain, että ”No mutta silti.”

Tietysti tässä on sitten miettinyt sitäkin, mitä tehdä ja kuinka toimia M:n kanssa. On selvää, että hän odottaa minulta jonkinlaista tukea. Pohdiskelin, että voin kai koettaa toimia hänelle olkapäänä, tukena ja samanlaisena ystävänä kuin ennenkin, joskaan minun ei tarvitse tukea hänen mielipiteitään. Voihan tietysti olla, että noilla asioilla on jonkun mielestä vain hiuksen hieno ero tai ei jopa eroa ollenkaan. Minusta taas eroa on ihan tarpeeksi, jotta sen voi kyllin selvästi huomata.