Eilen illalla mies päätti lähteä yllättäen käymään baarissa muutaman muun miehen kanssa. Minua jotenkin ärsytti, mutta en viitsinyt ruveta kitisemään. Mies kun ei kuitenkaan jatkuvasti kulje missään, ja onhan se ihan ok, että välillä käy jossain. Kauaa mies ei edes viipynyt reissullaan, olisikohan mennyt jotain kaksi ja puoli tuntia, kun ovi kävi, ja se tuli kotiin. Aika lailla se tuossa ajassa oli kuitenkin itsensä humalaan saanut – eipä kyllä ihmekään, kun se ei pahemmin tapaa ryypiskellä. No, mutta eipä tuossa nyt sinänsä mitään; mies horjahteli nukkumaan ilman apua humalatilastaan huolimatta, ja alkoi kuorsata.

Kävin sitten itsekin nukkumaan vain herätäkseni jonkin ajan päästä ylös miehen kolisteluun. Se oli mennyt tupakalle; onneksi kuitenkin parvekkeelle. Sitten se tuli takaisin nukkumaan. Hetken päästä aloin ihmetellä, että miksi ihmeessä tässä kämpässä on näin kylmä – ja huomasin, että kylmyyden syynä oli selälleen jäänyt parvekkeen ovi. Noustessani sulkemaan sitä huomasin onnekseni, että tuhkakuppihan hyvänen aika kipinöi ja syttyy varmaan kohta tuleen tai jotakin, jos en tee asialle mitään. Ensihätään sitten koetin tukahduttaa tuota lyömällä kannen kiinni, mutta eipä se juuri asiaa auttanut. Tuhkakuppi kuumeni niin, että ajattelin, että siinäpä meillä kiva pikku räjähde. Juoksin siis hakemaan suuren kupillisen vettä. Aukaistessani kantta kipinät kyllä sinkoilivat aika lailla, mutta auttoihan se vesi sitten tietysti asiaa. Huokaisten painuin takaisin nukkumaan.

Mutta kas kummaa, eiköhän mies taas joskus noin puolen tunnin päästä tästä herännyt tupakoimaan, eikä se tällä kertaa ollut niinkään järjissään, että olisi mennyt parvekkeelle. Ikkunoita hetkeksi aukaistessani päätin sitten pysytellä hereillä sen aikaa, että mies nukahtaa ihan kunnolla. Järkeilin tietysti, että sittenhän minäkin voin nukkua. Ei tarvitse ajatella, että jos mies vaikka saa päähänsä sytyttää tupakan ja mennä sen kanssa sohvalle – ja vaikka nukahtaa siihen. Ja niinhän se tietysti olikin; kunhan mies kunnolla uneen pääsi, niin sitten pääsin minäkin.

Joskus aamuyöstä soitti muuten ystävänikin; oli ollut sellaisella risteilyllä, johon sisältyi myös päivä Tallinnassa. Tai tarkemmin sanottuna kai jotain yhdeksisen tuntia. Tykännyt hän oli, mutta harmitteli, ettei tuossa ajassa ehtinyt juuri mitään nähdä tai katsella. (Niinhän se tietysti on. Nuo lyhytaikaiset reissut pitäisi oikeasti suunnitella todella tarkkaan, jotta reissulta saisi irti jotain muutakin kuin päämäärätöntä hortoilua.) Matkaseurakin kuulemma oli vähän mitä oli. Suosittelin hänelle Tallinnan reissua etenkin kesäaikaan; minusta Tallinna todella on nimenomaan kesäkaupunki, monen muun kaupungin lisäksi. Ystäväni haikaili, että jospa me voitaisiin vaikka mennä Tallinnaan – minä ja hän. Pohdiskelin, että mies ei välttämättä innostuisi siitä, että hänet kotiin jättäisin, vaan haluaisi mukaan. Mutta että mikäpä tuossa ideassa muuten – lähdetään ihmeessä vain, jossakin vaiheessa. Tosin hetkeen en kyllä ole menossa yhtään mihinkään, on niin paljon muita rahanreikiä, valitettavasti.

Tänä aamuna nyt kuitenkin menee tämä työnjako vähän toisin, kuin oli suunniteltu. Alkuperäisen suunnitelman mukaanhan se olisi mies, joka tänä aamuna koiraa käyttäisi pihalla, mutta eipä tuo nyt mikään katastrofi liene, että se olenkin tänä aamuna minä, joka sen teen. Heh. Miksipä vetää herneitä nenään, kun ei ole mitään vedettävää? Ennemmin pidän tätä hyvää mieltäni yllä nyt, kun kerran tällaisessa mielentilassa olen.

Paitsi, että hyvinkin todennäköisesti tämä hyvä mielialani alkaa tipahtaa päästessäni taloyhtiön hissiin. Joku mukava naapuri kun oli eilen kaatanut hissin lattialle kaljaa siinä määrin, että koko lattia suorastaan lainehti – eikä se hajukaan nyt minusta niin kovin ihana ollut. Ymmärrän kyllä, että vahinkoja voi sattua, mutta miksi ihmeessä sitä kaljaa pitää sinne lattialle kaadella – eikö se suu ole sitä varten? Ja kyllä vain, olisi oikeasti kivaa, että ihmiset tuntisivat omat rajansa myös tuon kaljoittelunkin suhteen. Että jos ollaan siinä määrin kännissä, ettei kaljapullo enää pysy oikein päin kädessä, niin pitäisi ymmärtää lopettaa. Vaan lieneekö se helpommin sanottu kuin tehty? Ken tietää.

Nyt taidan kuitenkin hörppiä kupillisen kaakaota ja lähteä sitten kuljettelemaan koiraa pihalle päin.