Huomenna on taas neuvolakäynnin aika. Vaikka käsittääkseni tällä kertaa ei mitään sen erikoisempaa tehdäkään, odotan kuitenkin tuota käyntiä innolla. Tuossa nyt ei kai sinänsä ole mitään sen ihmeellisempää, koska löytyyköhän yhtään sellaista naista, joiden mielestä neuvolakäynnit olisivat jotenkin erityisen vastenmielisiä tai ikäviä? No, kai heitäkin voi olla, minä en vain itse tunne tai tiedä sellaisista tapauksista.

Tietysti eniten odottamani asia on se, että saan huojentua edes hetkeksi. Tietää, että kaikki on kunnossa. Että pelkoni ovat turhia, että olen taas kerran hermoillut ihan turhaan. Niinhän minä luultavasti olenkin, sanoo järkeni. Luultavasti. Toivottavasti.

Etenkin tuo viimeinen sana on inhottava lisä näihin lauseisiini, mutta mihinkäs minä siitä pääsen, että pelot ovat edelleen siellä jossain mieleni sopukoissa. Mihinkäs minä pääsen siitä, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin epävarmaa, enkä voi varmuudella tietää, että saan vielä pitää tätä lasta sylissäni.

Niin, takeita ei tosiaankaan ole, siitäkään huolimatta, että ”Mitä pidemmälle raskaus ehtii, sitä suuremmalla todennäköisyydellä lapsi syntyy terveenä ja hyvinvoivana.” Vaikka lause on varsin positiivinen, ei se anna varmuutta. Ei sitä varmuutta, mitä minä tarvitsisin voidakseni lopettaa pelkäämisen. Enkä liene ainut.

Joka tapauksessa, huomiseen on elettävä ja odotettava (hetkonen, kello on jo tuon verran, joten huomisen sijaan pitäisi taas kerran puhua tästä päivästä), mitä tuleman pitää. Luultavasti kaikki on edelleen ihan hyvin. Toivon sitä todella.