Noniin, täällä ollaan taas kirjoittelemassa. Vihdoin ja viimein. Viikonloppuhan oli blogin kannalta erittäin hiljainen, mutta nyt voidaan kai sitten sanoa, että jatkan uusin voimin. Vaikka taukoa kirjoittelusta ei ollut kuin pari päivää, tuntuu aika silti pidemmältä. Asiaa olisi kyllä ollut, mutten vain jaksanut tulla pukemaan kaikkea sanoiksi. Pysyttelin pois koneelta, kävin tosin välillä katsomassa, onko joku kommentoinut tänne jotain. Vastasin, ja häivyin taas koneelta. Noin niin kuin suurin piirtein.

Viikonloppu meni tosiaan hyvin. Rauhallisesti ihan joka kannalta. Naapurissa oltiin hiljaa, meillä oltiin hiljaa, eikä kukaan koettanut ”häiriköidä” meitä edes puhelimen välityksellä. Tuo olikin hyvä, koska jostain syystä oltiin kumpikin ihan rätti poikki koko viikonlopun. ”Jostain syystä” kuulostaa oikeastaan vähän typerältä, jos ajatellaan miestä. Sehän tekee ruumiillista työtä viitenä päivänä viikossa, joten eiköhän sillä ole syytäkin olla väsynyt ja on leponsa ansainnut. Minä taas… No, minä pidän kodin kunnossa, mutta eihän sitä voi verrata miehen töihin. Todellakaan. Sanonpa kuitenkin puolustuksekseni, että tänään totesivat rauta-arvojeni tippuneen sille tasolle, että ihme olisikin, jos ei väsytä.

Eilen, sunnuntaina, vietettiin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Vietettiin ja vietettiin, ei meillä täällä mitään pullakahveja ollut. Päivän kuluttaminen sen sijaan kävi minulta ihan mallikkaasti. Käytin sen lähinnä lukemiseen. Ja luin ihme kyllä koko päivän ihan vain kotimaista kirjallisuutta, tosin ehkä päivän teemaan olisi sopinut ennen kaikkea joku Aleksis Kiven Seitsemän veljestä – tai joitain muita kotimaisia klassikkokirjoja. Mutta kotimaista mikä kotimaista. Eve Hietamiehen Yösyöttö vei mennessään. Se oli taas kerran erilainen kirja. Yleensä yksinhuoltajista kertovat kirjat kertovat naisista, jotka ovat jostain syystä yksinhuoltajia. Tämä kirja kertoi yksinhuoltajamiehestä. Se nauratti ja välistä vähän surettikin. Ja oli hyvä, minut se ainakin onnistui upottamaan sivuilleen ihan täydellisesti. Ennen kuin huomasinkaan, oli kirja tullut luetuksi. Samoin tuli luettua Katja Kallion Kuutamolla. Siinä oli helposti luettava kirja, jonka myös sain luettua ihan saman päivän aikana.

Jos nyt ajatellaan hetken aikaa tätä tämän päivän kirjasaldoa, niin olen perehtynyt tuohon Lehtolaisen Henkivartijaan. Kirja on ihan hyvä, ja varmasti löydän itseni tavaamasta sen sivuja tänäkin iltana niin pitkään, että saan sen luetuksi. Sen jälkeen on jäljellä enää Karamellikengät – tiedättehän, Pienen Suklaapuodin jatko-osa, hurmaavaksikin kehuttu kirja. Siitä en osaa vielä sanoa mitään, mutta eiköhän jotain tule mieleen, kunhan kirjan saan luetuksi – tai edes alkuun. Huomenna nyt kuitenkin palauttelemaan nuo muut kirjat pois ja lainaamaan tilalle uusia.

Palataan nyt vielä hetkeksi sunnuntaihin. Tuttavapariskunta oli aikonut tulla käymään täällä meillä ”viikonloppuna” määrittelemättä sitten sen kummemmin, että minä päivänä tulisivat tai mihin aikaan. Kun oltiin ehditty lauantai-iltaan, eikä näitä kahta näkynyt, ajateltiin, että eivät kai ne sitten tulekaan. Että kai ne ovat unohtaneet, tai jospa ne eivät vain viitsi, jaksa tai halua tulla. Valvottiin myöhään, todella myöhään. Enpä edes muista, milloin oikeasti olisi mennyt noin pitkään valvoessa. Sunnuntaiaamun koittaessa meitä kumpaakin tietysti väsytti. Mies käytti koiran ulkona (niin kuin aina viikonloppuaamuisin) ja palasi sitten sisälle. Syötiin hieman aamupalaa ja juteltiin. Päätettiin, että voitaisiin oikeastaan painua nukkumaan, kun ei kerran ole mihinkään kiire ja kun miehelläkin kerran on taas viimeinen vapaapäivä tämän viikonlopun osalta. Ja mehän mentiin. Tai pikemminkin nukahdettiin sohvalle, kun oltiin ensin yritetty katsoa jotain elokuvaa.

Herättiin siihen, että miehen puhelin soi joskus ennen puolta päivää. Mies jutteli puhelimeen tyyliin ”Ollaan”, ”Joo”, ”N  nukkuu vielä”, ”No tietenkin”, josta päättelin sitten, että tuttavapariskunnan jompikumpi osapuoli oli soittanut ja kysellyt, ollaanko me kotona ja voivatko he tulla käymään. Puhelun loputtua mies vahvisti asian kysyessäni sitä. Voihkaisin ja kysyin, että milloin ne nyt sitten oikein olivat aikoneet tulla. Mies ei oikein tiennyt, arveli, että kaipa ne kohta tulevat. Minä olin melko varma siitä, etten jaksaisi yksinkertaisesti pysytellä hereillä, kun ne tulisivat. Päätin mennä vielä jatkamaan uniani, ajatelkoot nyt vieraat mitä ajattelee, mutta minun on saatava uneni. Mies lupasi pitää niille seuraa, joten painelin nukkumaan melko lailla saman tien. Eikä kai mennyt kauaakaan, kun nukahdin. Havahduin joskus puolen tunnin päästä ovikellon soittoon ja siihen, että mies meni avaamaan oven, ja että ne juttelivat jotakin, mitä en nyt kuitenkaan jaksanut kuunnella. Nukahdin uudelleen. Heräsin taas joskus puolen tunnin päästä – mies tuli ilmoittamaan, että pariskunta oli juuri lähtenyt ovesta ulos. Ihmeteltiin, kuinka niillä onkin tapana, että juovat vain kupin kahvia kussakin paikassa, ja lähtevät pois. Niin meillä, kuin muuallakin. Eivätkä koskaan viivy pitempään, kuin puoli tuntia. Vaikka mikäpä siinä, ehkä se on heille paras tapa käydä kylässä.

No juu. Pariskunnan lähdettyä mieskin tuli sitten vielä jatkamaan uniaan, ja jonkin ajan päästä noustiin ihan oikeasti ylös ja lähdettiin itsekin hieman kyläilemään. Mitään ihmeellisyyksiä ei sunnuntaihin mahtunut. En leiponut edes omenapiirakkaa, vaikka se alun perin olikin suunnitelmissa. (Päädyin siihen, että leivon sitä vasta hieman kylmemmillä ilmoilla.) Rauhallista, hiljaista ja aika ihanteellista kaikki tyynni. Kylmät ilmat, vain.

Tähän päivään on mahtunut haaveilua. Että kun saisi ostaa tiettyjä juttuja kotiinsa. Kun ei tarvitsisi ajatella, että kun ne on niin kalliita. Törmäsin katsokaas kaupassa Iittalan siniseen Taika-astiastoon. Olihan niitä tietysti punaisena ja vaaleanakin, mutta sininen on se, joka noista kaikista kiinnittää eniten huomioni. Kutkutti oikein, että jospa ostaisin pari kuppia. Keräisin pikku hiljaa. Totesin kuitenkin, että ehkä nekin rahat on syytä käyttää johonkin muuhun ja koettaa nyt vain nuukailla, vaikka ottaakin päähän. Astioita meillä on, ja niiden sijaan on tehtävä rutkasti muita hankintoja. Silti tekisi mieli ostella. Törsätä edes vähäsen. Muutama kuppi. Ja muutama lautanen. Siinä olisi alku. Mutta tietenkin jätin ne sinne kauppaan, ainakin toistaiseksi. Silti tuppaa harmittamaan.

Ilma on kylmennyt ihan huomattavasti, saapa nähdä, joko me huomenaamulla saadaan katsella ensilunta. Tuonne pohjoisempaan on ensilumi jo satanut, vaikkakin sitten sulanut pois. Mahtaa sulaa täältäkin, kunhan ilma päivää kohti lämpenee. Päivällä tosin pitäisi sataa räntää, mutta väliäkö sillä. Koetan ajoittaa ulkoiluni siihen aikaan, ettei tarvitse rämpiä räntäsateissa. Jaa, huomisesta ja räntäsateista tuli mieleeni, että mieshän menee huomenna vaihdattamaan ne renkaat tuohon autoon. Onpahan ainakin turvallinen ajella, kunhan rupeaa jäätä tulemaan maahan.

Olen potenut koko päivän jotain kummallista toispuoleista kipua. Ristiselkä tuntuu olevan oikealta puolelta kipeä, nivustaive on oikealta puolelta kipeä, lonkkakin on toiselta puolelta kipeä… Kivut tuntuvat vähiten silloin, kun on paikallaan, ja eniten puolestaan silloin, kun kävelee tai muuten vain liikkuu. Mitäköhän tämä nyt sitten mahtaa olla? Tuskin mitään vakavaa, vaikka tästä nyt ei nauttivansa voikaan sanoa. Mahdollisesti olen onnistunut kaikesta huolimatta saamaan kylmää. Tai ehkä olen nukkunut oudosti. Tiedä häntä. Kaipa tämä aikanaan menee ohi.

Jos taas ajatellaan muita asioita, niin olen lopettanut hermoilemisen. Ainakin joksikin aikaa ja jollakin tavoin. En ole nimittäin pariin päivään jaksanut tai viitsinyt hermoilla, että joko tieto raskaudestani on kiirinyt näiden tiettyjen pelkäämieni omien sukulaisteni korviin. Ei sieltä ole kyllä mitään kuulunutkaan – ja varmasti olisi, jos asiasta olisivat tietoisia. Mutta ei. Hiljaista on. Ihme, että se eräs tietty on osannut olla näinkin kauan hiljaa. Nostan hänelle olematonta hattuani.

Me muuten ostettiin tietokoneeseen uusi hiiri. Valitettavasti kotosalle päästyämme huomasimme, että kas, sehän olikin tarkoitettu läppäriin. Tämä kone puolestaan on pöytäkone, ja kuten arvata saattaa, johto oli kaikin puolin aivan liian lyhyt. Vaihdettiin sitten entinen hiiri takaisin, yltääpähän paremmin käyttämään sitä. Eikä siinä kyllä muuta vikaa ollutkaan, kuin tuo rullan toimiminen. Joka korjattiin laittamalla eräänlainen "kiila" tuonne hiiren sisälle, se eräs rullaan kuuluva osanen kun oli siinä määrin kulunut, että eipä ihmekään, kun ei rulla pelannut kuin olisi pitänyt. Uusi hiiri laitettiin talteen, eiköhän sillekin tule vielä käyttöä.

Kellokin on kymmenen. Minun piti saada puhelu puoli yhdeksän maissa eräältä ystävältäni, mutta lakkasin kyllä jo odottamasta koko puhelua. Soitin sille kahdeksalta, mutta se oli huonossa paikassa, ja lupasi soittaa "puolen tunnin päästä". Se vielä vannotti, että vastaisin sitten puhelimeen. Lupasin vastata, koska enhän minä puolessa tunnissa vielä nukkumaan ehtinyt - etenkään, kun olin silloin vielä koiran kanssa lenkillä. Puhelua ei kuitenkaan kuulunut, ja kuten sanottu, lakkasin ajat sitten odottamasta. Enkä itsekään viitsinyt soittaa sille. Ei, en minä sille suuttunut tuollaisesta asiasta, en suinkaan, vaikkakin olen sitä mieltä, että sovituista asioista voisi pitää kiinni. Olivat ne asiat miten pieniä hyvänsä. Mutta ei. Tunnenhan minä ystäväni ja sen tavat, valitettavasti. Se lipsuu aina ajoista, lähes poikkeuksetta. Olipa sitten kyse mistä hyvänsä. Sillä vain on sellainen tyyli, ei kai se pahaa tarkoita. Ja ystäväni tuntien saankin siltä puhelun joskus tunnin päästä. Ja kun en vastaa, se ihmettelee sitä huomenna. Ja sitten vasta se muistaa, että ai niin... ethän sinä ole iltaisin juuri koskaan puhelimessa. No, enpä niin. Mutta onhan päivä huomennakin. Juoruja ehtii vaihtamaan päivälläkin.