Kirjoitan tässä pari sanaa, ennen kuin painelen nukkumaan. On väsynyt olo, yöunet kun olivat vähän mitä olivat ja päivälläkin oli touhua ihan riittämiin asti. Väsymyksestä johtuen hermonikin ovat olleet kireällä kuin viulunkieli, mutta kylläpä tämä taas tästä.

Aamulenkin jälkeen kävin nukkumaan muutamaksi tunniksi, kunnes mies herätti minut sanomalla, että meidän pitäisi varmaankin lähteä käymään kaupassa. Okei, mikäpäs siinä, niinhän meidän varmaan pitäisi. Saman tien kuitenkin nukahdin uudelleen noin puoleksi tunniksi, jonka jälkeen mies tuli herättämään minut sanomalla, että kun ei lompakkoa löydy sitten mistään. Siihen minä sitten havahduin ihan kunnolla.

Kyselin, onko se katsonut takkinsa ja housunsa ja kaikki muutkin mieleen tulevat paikat – kyllä se kuulemma oli. Käytiin vielä yhdessä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat, mutta kylmä tosiasia oli se, ettei lompakkoa löytynyt. Käteistä rahaa lompakossa ei kuulemma ollut kuin kymppi, mutta muutama luottokortti sen sijaan kuitenkin. Tosin minä muistutin miestä, että nehän vaativat saada nähdä henkkarit, mikäli joku tekee yli viidenkympin ostoksia –ja pitäähän joissain ostospaikoissa tietää tunnuslukukin. Mies totesi, että niitä – tunnuslukuja siis – hän ei ainakaan kantele mukana.

Pohdiskeltiin miehen kanssa, että jollainhan sen on kuitenkin täytynyt maksaa se yöllinen taksikyytikin. Mies hermostui tästä ajatellessaan, että lompakko on kai sitten tippunut tuohon pihalle tai rappuun – kummassakaan kun sitä ei näkynyt. Jankutin, että ne kortit ovat muille melkoisen hyödyttömiä, ja kehotin miestä aluksi soittamaan Nordealle ja kuolettamaan kortit. Siinä samalla minä soitin taksiasemalle, josta kuitenkin annettiin ohjeeksi soittaa uudelleen vasta viiden maissa – siihen mennessä kun taksikuskit ovat kuulemma nousseet ylös ja siivonneet autonsa. Korttien kuolettaminen kävi näppärästi, joten ei siitä sen enempää. Mies koetti vielä soitella ravintolaan, jossa oli eilen illalla ollut, mutta se ei tietenkään ollut tuohon aikaan päivästä auki.

Löytötavaratoimistokaan ei asiaa paljon auttanut. Itse asiassa minä jäin odottamaan autoon, joten jäi vähän epäselväksi, oliko mies päässyt käymään ihan sisällä asti – kun se nimittäin jonkin ajan päästä takaisin autolle tullessaan puhui puhelimeen, josta annettiin ohjeeksi käydä löytötavaratoimistossa uudelleen alkuviikosta – siihen mennessä kun löydettyjä esineitä on enempi palauteltu sinne.

Tuon jälkeen mentiin käymään pikaisesti kylässä. Kauaa ei siellä istuttu, piti nimittäin päästä nopeasti hakemaan kaupasta muutama ehdottomasti lopussa oleva elintarvike; maitoa, vessapaperia ja sen sellaista. Tämän jälkeen oli tarkoitus vielä mennä käymään miehen veljen luona, mutta mies valitti päätään särkevän sen verran paljon, että ei sitten menty. Kotiin tultuamme huomattiin, että kas kas, kaupasta oli jäänyt ostamatta vaikka ja mitä. Päätettiin, että kun tänään haetaan valmisruokaa, käydään sitä ennen vielä kaupassa haeskelemassa loput tarvittavista tuotteista.

Joskus ennen neljää sitten lähdettiin liikenteeseen. Käytiin ensin kaupassa ja käytiin vielä mummollanikin – minulta kun oli jäänyt sinne hanskat. Siellä mummo sitten valitteli olevansa huolissaan sukulaisestani Nimettömästä ja kertoi koettaneensa maanitella sitä muuttamaan ukkonsa luota takaisin Huoneeseen. Nimetön oli kuitenkin tuumannut, ettei tiedä sanoa asian suhteen mitään. Huokaisin ja totesin, että kyllä kai Nimettömän pitäisi aikuisena ihmisenä tietää, missä on ja missä ei ole. Mieskin tokaisi, että me nyt ei kyllä ainakaan lähdetä enää Nimettömän tavaroita raijaamaan edes takaisin – edelliskerralla kun se asui Huoneessa peräti päivän, ja siirrätti sitten tavaransa takaisin lähtöpisteeseen. Mummo kertoi, että me emme suinkaan ole ainoat, jotka ovat noin sanoneet – kuulemma kukaan muukaan sukulainen ei ole kovin innokas lähtemään Nimettömän tavaroita kärräämään yhtään mihinkään. Siinä istuskellessamme mummo kertoi myös muutaman mielenkiintoisen asian liittyen Nimettömän mieheen ja tekstiviesteihin, joita se on lähetellyt Nimettömän siskolle – mutta ei niistä sen enempää.

Tehdessämme lähtöä mummoltani mies tuumasi, että pitäisi vielä hakea kaupasta tupakkaa. Minä sitten jo vähän ärsyyntyneenä puuskahdin, että eikö sitäkin olisi voinut samalla ostaa, kun ollaan jo pariin otteeseen siellä kaupassa pyörähdetty. No, käytiin sitten ilman aviokriisiä kaupassa ja suunnattiin hakemaan sitä pikaruokaa, kas kun kummankaan ei tehnyt mieli mitään ruokaa pahemmin laitella.

Jonot olivat melkoiset, mutta saamamme ruoka sentään lämmintä. Kotiin tultiin sitä ruokaa syömään, ja syötyäni koin kyllä oloni melko hyväksi. Päätin mennä ikään kuin ruokalevolle, mutta eihän siitä mitään tullut. Mies oli hukannut sytkärinsä, ja jankutti, että meidän on nyt lähdettävä hakemaan sitä kaupasta. Minähän väitin vastaan; mitä ihmettä siinä minua tarvii? Mies jankuttaa, että kuskiksi tietenkin – lähdetään nyt. Meinasin jo hermostua. Kivahdin, että on se nyt kumma, jos mies ei muka pääse kävelemällä tuohon läheiseen kauppaan, ja että on sekin kumma, että tässä on koko päivä kuljettava ostelemassa milloin mitäkin pienissä erissä. Ennen kuin kerkesin sen enempää hermostua, huomasin, että mies oli onnistunut vahingossa jemmaamaan sytkärinsä päivän lehden alle. Asettelin sen sille käteen ja painelin nukkumaan. Sillä kertaa ihan onnistuneesti.

Tosin taaskaan en ehtinyt nukkua kovin kauaa, kun ovikello soi. Voihkaisin mielessäni, että tietenkin sieltä nyt joku tulee moneksi tuntia kylään – minä kun en millään jaksaisi. Päätin kuitenkin jäädä kellimään sänkyyn hetkeksi ja kuunnella, kuka tai keitä tulija tai tulijat oikein ovat. No, arvatkaapa mitä? Miehen lompakkoahan sieltä tuotiin. Miehen lompakko oli kuulemma jäänyt yöllä taksiin, ja eilinen taksikuski (joka oli ollut niin sanotusti renki, eikä siis omistanut ko. taksia) oli vasta joskus iltapäivällä soittanut taksin omistajalle ja ilmoittanut, että täältä on nyt löytynyt tällainen ja tällainen lompakko. Taksin omistaja sitten itse vaimonsa kanssa tuli lompakkoa tuomaan oikein kotiin asti. Hetken aikaa he siinä juttelivat, kaikesta en saanut selvää, koska koira ulisi kuin viimeistä päivää (sen olisi ehdottomasti pitänyt päästä katsomaan tulijoita) ja olin itse liian laiskalla tuulella mennäkseni eteiseen saakka.  Se kuitenkin kävi ilmi, että lompakossa olikin enempi rahaa, kuin mies muisti. Mies nimittäin ehti vähätellä taksimiehellekin, että ”No, eipä sitä rahaakaan onneksi ollut lompakossa kuin kymppi”, johon taksimies totesi, että kyllä sitä näyttää olevan ihan muutama satanen. Mies siinä sitten totesi, että jassoo, on tainnut tulla innostuttua vähän liikaa. Eipä tuossa tilanteessa nyt oikein muuta kertomista ole, löytöpalkkion mies kuitenkin tuojille antoi, ja sitä rataa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Parempihan se nimittäin näin on, kuin että kaikki kortit olisi joutunut hankkimaan uudelleen – tympein hankittava kai olisi ollut ajokortti. Tällä kertaa nyt kuitenkin selvittiin säikähdyksellä, vaikka nyt joudutaankin odottelemaan niitä muita uusia kortteja tässä jonkin aikaa. Mutta eipä syytä huoleen.

Jonkin ajan päästä mummonikin päätti soitella miehen puhelimeen. Havahduin kuuntelemaan tarkasti siinä kohtaa, kun mies totesi, että ”No, minä jätän auton huomenna N:lle ja menen itse toisella kyydillä töihin – kyllä N käyttää sinua asioilla. Niin? Joo, minä sanon sille, että tulee yhdeltätoista. Joo. Kyllä se tulee.” Kuten sanottu, hermoni olivat monien tekijöiden vuoksi kireällä, eikä tämä yhtään helpottanut tilannetta. Kysyessäni asiasta tarkemmin mies totesi, että oli luvannut mummolleni minun lähtevän käyttämään mummoa asioilla huomenna kello yksitoista reikä reikä. En viitsinyt sanoa mitään, mutta mieleni teki kyllä jo tiuskaista, että miksi ihmeessä minulle sovitaan niin sanotusti ylimääräisiä menoja kysymättä ollenkaan minulta. Siis eihän siinä mitään, totta kai minulla on huomenna aikaa ja totta kai minä voin mennä käyttämään mummoani asioilla. Totta kai minä autan häntä asioissa, joissa hän apua tarvitsee. Mutta joskus vain tekisi mieli kiljua, että miksi juuri minä? Että eikö kukaan muu voisi? Miksei kukaan muu voi? Mummolla kun on muitakin joutilaita lapsenlapsia, kuin minä. Ymmärrän kyllä, että heitä voi olla ehkä vastahakoista pyytää – armaat serkkuni kun harvemmin tarjoutuvat oma-aloitteisesti avuksi, jota minä kuitenkin koetan muistaa tehdä suunnilleen säännöllisesti. Mutta silti… Tuntuu välillä ihan joltain, jota en osaa edes tähän hätään nimetä. Joku tunne se tähän asiaan ja tällaisiin asioihin liittyen nyt kuitenkin on, eikä se tunne ole kovin mukava.

Innostuin kahdeksan maissa lähtemään koiran kanssa oikein puolentoista tunnin lenkille. Koska maa on sulana, on helppo kävellä reippaampaakin tahtia. Niitä reippaita pidempiä lenkkejä kun on tässä tullut tehtyä vähän vähemmän, osin siksi, että lantio tuntuu välillä olevan niin sanotusti ”romuna”. Huomasihan sen tosin nytkin. Jonkin aikaa meno oli varsin kepeää, mutta käveltyäni jonkin aikaa lantion alue alkoi taas kenkkuilla ja kipuilla. Ei paljoa, mutta epämiellyttävästi, kuitenkin. Inhottavaa, että tuohon vaivaan käsketään vain levätä. Ei kai sitä voi koko ajan levätä  - enkä minä haluakaan. Torstaina minulla on neuvola, että ehkäpä otan asian puheeksi siellä.

Jaahas, minun piti kirjoittaa pikaisesti, mutta innostuin näköjään kirjoittelemaan enemmänkin. Nyt taitaa kuitenkin olla sellainen aika käsillä, että minä poistun nyt tästä koneen äärestä ja odottelen vielä hetken, että tuo pyykkikone lopettaa pyörimisensä, ja suunnistan sitten nukkumaan. Huomenna kun pitäisi taas olla sitä virtaa vaikka mihin.