En tiedä, löydänkö tarpeeksi rumaa sanaa kuvaamaan viime yötä, tai tarpeeksi kaunista sanaa lieventääkseni sitä rumansorttista. Täällä meillähän kaikki oli okei. Hiljaisuutta piisasi, ja kumpikin koetimme sinnikkäästi vetää unta palloon. Yhtäkkiä mies herättää minut, ja käskee minun kuunnella – unenpöpperöisenä ihmettelin aluksi, että mitä tässä nyt oikein pitää kuunnella. Tosin kauaa sitä ei todellakaan tarvinnut tai edes voinut ihmetellä, naapurista nimittäin kuului semmoista huutoa, möykettä, jyskettä ja jytinää, ettei sitä voinut olla kuulematta. Tavallisesti kyseiset naapurit ovat olleet ihan hiljakseen, mutta näköjään olivat sitten saaneet hiljaisuudesta tarpeekseen.

Mies oli tosi äkäinen. Vaikka ihan turha väittää, että minä olisin ollut yhtään paremmalla tuulella. Miehellä vain on painavampi syy äkäillä, aamuisin kun on noustava ylös riippumatta siitä, kuinka paljon naapurit haluavat öiseen aikaan juhlia… Minä taas voin ottaa halutessani unoset täällä päivällä, vaikka harvemmin niin tulee tehtyä. Mutta joka tapauksessa, mies sanoi menevänsä sillä sekunnilla naapuriin sanomaan pari valittua sanaa yörauhasta ja hiljaisuudesta. Minä kuitenkin kielsin sen. Ehdotin, että odotettaisiin vaikka vähän aikaa, jospa ne rauhoittuisivat – ja jos eivät rauhoitu, niin soitetaan sitten vaikka poliisit. Mies myöntyi tuohon, joskin vastahakoisesti. Menimme sitten syömään hieman yöpalaa. Syöminenkin kuitenkin keskeytyi, kun rappukäytävästä kuului aivan selvää kailotusta. Selvää emme saaneet kaikumisen vuoksi, joten menimme katsomaan – ajateltiin, että jos jollakulla on hätä tai jotain.

Eipä siellä sen kummempaa hätää ollut, eräs toinen naapuri siellä vain oli miehensä kanssa vihaisena noiden möykkäävien naapureiden oven takana huutamassa. Ja mitä sanoivat metelöitsijät noille naapureille? ”Meillä on täällä synttäripirskeet, anteeksi vain, jos siitä on haittaa” ja löivät oven kiinni. Nuo naapurit yrittivät päästä kiivaasti noiden möykkääjien puheille uudelleen, mutta ovea ei aukaistu. Mies totesi siinä sitten sille toiselle miehelle, että jotain tässä nyt on kyllä tehtävä, kun nukkuakin pitäisi. Päättivät sitten yhteistuumin soittaa poliisit, jotka sitten kävivätkin noiden möykkääjien luona. Pian asunnosta poistui porukkaa useampi henki, ja taloyhtiö hiljeni.

Aikaisin aamulla meillä oli naapurien (siis ei möykkääjien, vaan näiden, jotka pyrkivät metelöitsijöiden juttusille) kirjoittama lappu postiluukussa. Aikoivat soittaa tänään isännöitsijälle noista möykkääjistä ja ehdottivat, että josko mekin tekisimme niin. Mies käski minun miettiä asiaa, ja sanoi, että voin tietenkin halutessani sinne isännöintitoimistoon ottaa yhteyttä – metelistä kun ei kukaan nauti. Mahdollisesti otankin. Saapa nähdä, näkyykö noita metelöitsijänaapureita tänä päivänä, ja ymmärtävätkö edes pyytää möykkäämistään anteeksi. Tuo yörauhan häiritseminen on aina ikävää, vaikkei tässä vakavampaa vahinkoa tapahtunutkaan. Onneksi lapsemme ei ole vielä syntynyt, tässä taloyhtiössä emme kyllä rupea asustelemaan pidempiä aikoja – siitäkään huolimatta, että tuollaiset naapurien omituiset päähänpistot ovat olleet äärimmäisen harvinaisia. Tänäänhän minulla onkin tapaaminen erään asuntoja välittävän naisen kanssa, katsotaan, josko saisin myöhemmin kertoilla tänne jotain positiivista asuntoasioihin liittyen.

Katselin tässä erään ompelijan lähettämää esitettä. Hän tekisi kauniita verhoja, mutta hinnat ovat todella, todella korkeat. Ainakin minä koen 300 euroa suhteellisen kalliiksi hinnaksi esimerkiksi olohuoneen verhoille. Kuitenkin kyseiset verhokankaat on tuotu maasta, jossa niiden alkuperäinen hinta on aivan uskomattoman halpa. Odottelenkin siis sitä hetkeä, kun ollaan saatu muutettua, ja olen saanut ompelukoneasiani järjestykseen. Siitä lähtee meikäläisen verho-ompelu – ja vähän kaikki muukin – uuteen vauhtiinsa. Kukapa sitä nyt haluaisi tolkuttomasti tuhlata, jos on kerran muitakin vaihtoehtoja… Vielä, kun pääsisi käymään tietyissä kohteissa ihan itse, niin tuliaiset olisivat varmasti itselle mieluisia. Mutta kaikki aikanaan, eiköhän tuokin vielä järjesty.

Olen tässä miettinyt uskontoja yleensä, johtuen osaksi siitä yhdestä mainitsemastani läheisestä. Pohdiskelin mm. kuulemaani väitettä siitä, että islamin mukaan koirat, erityisesti mustat koirat, ovat jotenkin likaisia. En tiedä, pitääkö tuo paikkaansa – pitäisi kai mennä kirjastoon, ja etsiä jotain ”kunnon” materiaalia islamista. Joka tapauksessa mietin, että mikäli tuo väittämä on totta, ei minusta kyllä muslimia ihan helpolla tulisi. Itse kun olen hyvin eläinrakas ihminen, ja omistan koiran. Vieläpä mustan koiran. Tosin siinä on pieni ripaus valkoistakin, mutta vain hyvin pieni. Lieneekö sillä sitten vaikutusta asiaan, en tiedä. Kuten sanottu, pitäisi varmaan etsiä jotain kunnollista materiaalia aiheesta – siis sillä tavoin kunnollista, että siitä kävisi selkeästi ilmi, mitä mistäkin asiasta ajatellaan ja niin edelleen. Se minua kiinnostaa.

Pohdiskelin myös nimenomaan tätä tiettyä läheistäni. Mietin, että hänen tapansa esittää asiat ja puhua niistä on sellainen, että se saa meidät muut vähän hämilleen. Ehkäpä jopa perääntymään, voisi kai sanoa, sillä meistä läheisistä ei oikein kukaan tunnu tietävän, mitä esimerkiksi vastaisimme hänelle silloin, kun hän puhelee siteeraten Raamatun jakeita. Jota hän siis tekee useasti, kuten aiemmin mainitsinkin. Eräs läheinen esitti tällaisen kysymyksen eilen: ”Onko hän lopettanut ajattelemisen omilla aivoillaan kokonaan?” Minulle tuli tuosta mieleen eräs kauan sitten kuulemani keskustelun pätkä eräiden ystävysten välillä. Toinen ystävyksistä oli löytänyt uskon tien, toinen puolestaan ei ollut uskossa. Kutsutaan uskoon tullutta ystävää vaikka A:ksi, ja tätä toista ystävää B:ksi – jotta tämä selitys ei menisi kovin monimutkaiseksi. Ystävä B hämmästeli, miksei ystävä A enää kerro omia mielipiteitään samalla tavalla kuin ennen, vaan vastailee lähinnä Raamatun sanoilla. Ystävä A vastasi siihen jotain tyyliin, että toki hänellä on edelleen mielipiteitä ja ajatuksia, mutta että ne eivät ole tärkeitä, eikä hän siksi puhu niistä. Raamatun sana puolestaan on tärkeää, joten hän puhuu ennemmin siitä. Ystävä B ei tuota oikein ymmärtänyt, eikä A:kaan selittänyt asiasta sen enempää.

Ymmärsinkö minäkään – tai ymmärränkö vieläkään? Enpä taida täysin ymmärtää. Totta kai jokainen haluaa puhua itselleen tärkeistä asioista, sen minä ymmärrän. Mutta että ymmärränkö sitä, jos puhe käsittelee vain ja ainoastaan sitä yhtä ja ainutta tärkeää asiaa – silloinkin, jos joku yrittää puhua jostain muusta – ymmärränkö sitä? Ei, enpä taida ymmärtää. Eivätkä taida muutkaan tässä lähipiirissä olevat ymmärtää, ainakaan täysin. Ja huolenaiheena oleva läheinenkään ei sitten taida ymmärtää meitä muita, ainakaan ihan täysin. Siinä kai se ongelma mahtaa olla – ymmärtämisessä. Kenen tässä nyt sitten pitäisi ymmärtää ja mitä? Kenties meidän kaikkien?