En ole kirjoittanut tänne mitään melkeinpä viikkoon. Hoksasin se vasta. Mutta, kaikki on kunnossa ja hyvin – eikä olla lumeenkaan päästy hautautumaan :D Kertoilenkin tässä nyt sitten kuulumisia hieman pidemmältä ajalta, jos nyt saan muotoiltua asiani ymmärrettävään muotoon. Kaikenlaista on tapahtunut ja kaikenlaista kerrottavaa riittää, joten pitää katsoa, ettei tästä tule liian sekavaa kirjoitusta…

Muistattehan vielä sen minun sukulaiseni, jolla on ollut tapana käydä itkeskelemässä parisuhteensa huonoutta minulle ja muutamalle muulle sukulaiselle? No. Hänellehän siis moneen otteeseen ehdotettiin, että pitäisi edes muutaman päivän breikin miehestä ja miettisi, mitä oikeastaan tahtoo ja mitä ei tahdo. Tuohon hän ei kuitenkaan lähtenyt, eikä myöskään ollut aluksi kovin halukas muuttamaan poiskaan heidän yhteisestä kodistaan, jossa olivat asuneet vasta jonkin aikaa. Itkeskelyä saatiin kuitenkin kuunnella useampia kertoja, ja vaikka hän itse joka kerta totesi, ettei elämästä miehen kanssa tule mitään, ei hän saanut millään aikaiseksi tehdä asialle mitään konkreettista. Häntä kuunnellessa tuli kyllä surku, mutta mitäpä muuta siinä saattoi tehdä kuin kuunnella – eihän aikuista ihmistä voi pakottaa toimimaan niin kuin itse toimisi.

14. päivänä, torstaina, mentiin taas miehen kanssa kylään minun sukulaisiini. Tämä itkeskelevä nainen oli sitten jälleen kerran siellä ja valitteli kurjaa kohtaloaan. Minä en viitsinyt sanoa oikein mitään, koska ajattelin, että nainen ei kuitenkaan ottaisi onkeensa vaan palaisi taas itkunsa itkettyään miehensä luokse. Paikalla olleet muut sukulaiset alkoivat kuitenkin ”messuamaan”, että nyt on tuon sukulaisnaisen korkea aika alkaa tekemään jo päätöksiä – eihän tuosta tule mitään, että se istuu monta kertaa viikossa valittelemassa siitä, miten mies heittelee sitä milloin milläkin, juopottelee, kihisee mustasukkaisuuttaan vaikkei siihen edes olisi aihetta, ja tekee ties mitä muutakin. Sukulaisnainen totesi itkunsa lomasta, että hänenkin mittansa on nyt täynnä, ja että hänen puolestaan hänen tavaransa voitaisiin hakea pois vaikka heti. Siitä paikasta kukaan ei tietenkään lähtenyt tavaroita hakemaan, mutta sovittiin, että nainen päättää mitä tekee, ja soittelee sitten meille muille.

Lähdettiin miehen kanssa kotiin, ja illemmalla saatiin puhelu, että seuraavana päivänä pitäisi tulla auttamaan muutossa. Setäni kuulemma tulisi ajamaan kuorma-autoa, ja minun mieheni sekä pari muuta saisivat tulla kantamaan asunnosta sukulaiseni sohvia ynnä muita. Pohdiskelin ääneen miehelle, että tuskinpa tuo sukulaiseni on edes mitään asunnossa pakannutkaan – että kaipa minäkin sitten lähden sinne pakkailemaan, jospa saataisiin homma vaikka paremmin pelaamaankin.

Perjantaiaamuna mies meni tosi aikaisin töihin, ja pääsi myös hyvin aikaisin kotiin. Kotimatkalla hän oli käynyt mummoni luona, ja totesi kotiin tullessaan, että mummo oli tiedustellut, mahdanko olla raskaana. Mies oli mutissut jotain, eikä oikeastaan vastannut asiaan mitään. Mummo ei ollut todennut muuta, kuin että jos raskaana olen, niin siinä tapauksessa meidän pitäisi laittaa lemmikit niin sanotusti kuuta kiertämään. Mies oli todennut, että lemmikkejä ei laiteta mihinkään, ja luvannut, että tullaan käymään sitten myöhemmin illalla, kunhan ollaan saatu tuo muuttourakka pois alta. Kyselin vielä, oliko mummo ollut pahantuulinen – eipä kuulemma ollut. Ihme.

No. Kotona mies toimi sitten ihan pikapikaa, koetettiin jotain hieman syödäkin, ja soiteltiin sitten muille muuttamaan tuleville, mahtavatko he olla valmiita. Kyllähän he kuulemma olivat, joten lähdimme sitten mekin paikan päälle. Epäröimme hieman, kannattaako asuntoon edes mennä – ollaanko siellä edes tietoisia naisen muuttoaikeista. Tätini sitten meni edeltä tomerana sisälle, ja hetken päästä minä ja serkkuni saatoimme ilmoittaa miespuolisille, että kyllä niitä tavaroita voi alkaa jo kantamaan ulos. (Tuossa vaiheessa naisen mies lukkiutui parvekkeelle ja kyyristeli siellä melkein koko muuton ajan jupisten siellä jotain itsekseen.) Työntouhuun rupesimme itsekin, ja työtä siinä kyllä riitti. Ei nimittäin ollut tuo nainen pakannut yhtä ainutta tavaraa mukaan otettavaksi, ei kuulemma ollut tohtinut sanoa koko asiasta ukollensa ennen kuin vasta sinä päivänä, kun tultiin sitä muuttoa tekemään. Hetken aikaa minä, serkkuni ja tätini pakkasimme naisen tavaroita kolmisin, kunnes setäni ärähti naiselle, että nyt olisi parasta alkaa itsekin nostamaan sitä takamusta penkistä ylös ja alkaa jotakin tehdä. Hitaasti se kävi, mutta kävi kuitenkin.

Jossain vaiheessa tämän sukulaisnaisen (miksiköhän minä häntä nyt sanoisin, tuntuu niin typerältä puhua koko ajan vain naisesta ja sukulaisesta, olkoon vaikka Nimetön) mies tuli raivoamaan Nimettömälle siitä, miten tämän tulisi antaa hänelle reilu tonni rahaa, koska Nimetön on kuulemma hukannut asunnosta yhden avaimen. Nimetön pärskähti sanoen, että koska avaimen teettäminen ei mitenkään tule maksamaan noin paljoa, ja asunto on hänen nimissään muutenkin, ei hän todellakaan tule antamaan miehelle pennin pyörylää – hommatkoon mies itse rahansa, hänhän sitä on tähän saakka elättänytkin. Minä tokaisin, että välienselvittelyä voisi jatkaa vaikka vähän myöhemmin, muuten tästä ei päästä ikinä lähtemään. Mies nimitti Nimetöntä eläimeksi, ja totesi, että se on hukannut avaimen. Tokaisin, että vaikka olisikin, niin mies voisi silti painua vaikka sinne parvekkeelle siitä nimittelemästä – kun ei kuitenkaan miesten paikalla ollessa saa kakisteltua suustaan yhtään mitään. Siitähän se sitten lähtikin pyöräilemään johonkin suuntaan, ja palasi jonkin ajan päästä kaljakassin kanssa. (Mikä ei ollut kellekään mikään yllätys.)

Joo. No mutta, muuten muutto sitten sujuikin ihan ok ja ongelmitta, eikä koko urakkaan mennyt kuitenkaan kuin reilu muutama tunti. Nimettömän tavarat kannettiin siihen yhden sukulaisen tyhjään huoneeseen, jota minulle ja miehelle silloin joskus kaupattiin. Suurimmat tavarat oli nostettu ja laitettu paikalleen, mutta päättelimme, että Nimetön kyllä saa pienemmät tavaransa purettua ihan itsekin. Kuitenkin lähtöä tehdessämme minulle todettiin ihan kuin itsestäänselvyytenä, että tottahan minä nyt sitten seuraavana päivänä tulen järjestelemään tavarat paikalleen. Tokaisin haluttomana, että katsotaan sitä sitten. Mies totesi, että on se nyt kumma, jos Nimetön ei itse saa vaatteitaan kaappiin ja pikkutavaroitaan sinne mihin ne haluaa – itsehän tässä pitää meidän muidenkin tavaramme järjestellä. Oli siellä sitten joku kuulemma käynyt järkkäilemässä, Nimetön itse ei ollut sen sijaan pistänyt rikkaa ristiin.

Söimme, ja mies huokaili, että tässä pitäisi vielä alkaa pakkailemaan laukkujakin. Minä tuijotin sitä ihmeissäni, enkä käsittänyt ollenkaan, mistä se puhui. Naurahdin ja kysyin, että onko sekin muuttamassa johonkin. Mies totesi, että ei ole, mutta lähdössä kuitenkin. En ymmärtänyt edelleenkään, mitä mies oikein tarkoitti. Siinä sitten häntä hetken hiillostettuani sain kuulla, että me tästä lähdemmekin Tallinnaan. Naurahdin miehelle, että miten mukava yllätys, mutta että jo käy viikonloppu lyhyeksi, jos vielä tähän aikaan lähdemme kulkemaan junalla ensin Helsinkiin. Mies naurahti, että mepä käytämmekin aluksi lentokonetta, yövymme hotellissa ja lähdemme seuraavana aamuna. En vieläkään oikein syttynyt ajatukselle, koska mietin, mahtaako lentäminen olla ihan ok. Soittelin siinä sitten muutaman pikaisen puhelun, joiden aikana selvisi, että lyhytaikainen lentomatka on vielä tässä vaiheessa ihan ok. Siitä vain sitten laukkuja pakkailemaan ja menoksi.

No… Mitäpä tuosta menosta Helsinkiin nyt sitten kertoisi. Matka taittui lentokoneella tietysti varsin nopeaa, eikä pitkästymään ehtinyt. Korvaraukkani tosin olivat tukossa vielä pitkän aikaa laskeutumisen jälkeen kuten yleensäkin, eikä mikään tuntunut auttavan – mutta sehän minulle on tuttua aiemmilta lennoilta. (Mistäköhän muuten johtuu, että joidenkin korvat eivät tunnu lukkiintuvan juuri ollenkaan ja joillakin taas lukkiutuvat ihan pitkäksi aikaa?) Koneessa ei kyllä ollut paljon porukkaa, mihin kiinnitin huomiota. Ilmeisesti junat vetävät paremmin halvemman hintansa vuoksi. Tosin junassa olisikin saanut kituuttaa pienen ikuisuuden, eivätkä ne suosittele minullekaan istumista kovin pitkäksi aikaa. Ja kun juna ei mikään juoksurata ole, niin…

Noh. Ennen hotellille menoa poikkesimme pikaruokalaan syömään itsemme kylläisiksi. Sitten hotelliin, ja ei muuta kuin unten maille – päivän muuttohommat vaativat kyllä veronsa, vaikka mieshän siinä varmasti minua rasittuneempi oli.

Aamusta käytiin taas ahtamassa kupumme täyteen, onneksi aamiaista tarjoiltiin jo jostain seitsemästä saakka… Ehdittiin siis syödä hyvin ja muutenkin saada silmämme kunnolla auki. Siitä sitten terminaaliin ja yleisten asioiden hoidon jälkeen vihdoin ja viimein laivaan. Aika kului käydessä kannella (melko kylmähän se meinasi olla) ja muuten vain kierrellessä ja ollessa ja istuskellessa. Ostoksia ei vielä tuossa vaiheessa tehty, päätettiin jättää ne sitten paluumatkalle. Sen sijaan seurasimme huvittuneina, miten jotkut heti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa painelivat ostelemaan juomapainotteisia ostoksia. Mutta kaikkihan tyylillään, jokainen makunsa mukaan.

Vanhaan Kaupunkiin minun piti tietysti päästä. Vaikka siellä onkin käynyt useamman kerran, ei siihen alueeseen tunnu kyllästyvän. Siellä käyskentelee mielellään ja katselee ympärilleen. Hyvillä kuin huonoillakin säillä. Kävimmehän me tietysti myös muualla kuin Vanhassa Kaupungissa, eksyttiin hieman modernimmillekin mestoille niin sanotusti. Kyllä se Vanha Kaupunki vain kuitenkin vie voiton, ainakin jos ajatellaan tuota tunnelmapuolta. Heh. Mitään suurempia ostoksia ei tarttunut sieltäkään mukaan, päätettiin edelleen jättää ne ostokset sitten tulomatkalle. Päivällä löysimme oikein mukavan kahvilan, josta sai todella halvalla todella upeita ja herkullisia leivoksia ja kakkuja. Arvatkaapa vain, ketkä sinne menivät heti maistelemaan?

Illalla käytiin syömässä oikein erinomaista ruokaa ravintolassa, jonka nimeä en muista, mutta josta meille nyt kuitenkin jäi ihan kuvallinenkin muisto… Olisi varmaan pitänyt lähteä hakemaan jotain todella perinteistä eestiläistä ravintolaa, mutta emme viitsineet emmekä jaksaneet lähteä etsimällä etsimään mitään tiettyä, ehkä sitten joskus toiste.

Sunnuntaina  sitten piti lähteä laivaan jo kohtuullisen aikaisin, ja alkuillasta oltiinkin sitten jo perillä Helsingissä. Mies oli varannut myöhäisemmän lennon, koska oli arvellut, ettei me välttämättä ehditä aiemmin lähtevälle lennolle. Hyvää tuossa oli se, ettei tarvinnut kiirehtiä, vaan sai ottaa rennosti ja olla ryntäilemättä. Huonoa tuossa puolestaan oli se, että aikaa meillä oli myöhäisemmän lennon vuoksi useampia tunteja, emmekä kuitenkaan voisi emmekä jaksaisi notkua koko iltaan kaupungillakaan kassiemme kanssa. Otettiinkin yhteyttä erääseen tuttavaan ja pyydettiin, että saadaan jättää kassit hänen luokseen vähäksi aikaa. Sopihan se, joten teimme pienen kierroksen kaupungilla. Aika kuitenkin kului kuin siivillä, ja pian sai sitten olla lähdössä lentokentän suuntaan. Siellä tosin huomattiin, että vähempikin kiirehtiminen olisi riittänyt aivan mainiosti.

Kotiin päästyämme painelimme suoraa päätä pehkuihin, jotta mies jaksaisi tosiaankin herätä kuudelta ylös. Koska mies ei maininnut pitkästä päivästä mitään, oletin, että hän pääsee tavalliseen tapaan aiemmin töistä noina kuuden päivinä. Sen sijaan sainkin sitten kuulla, että mies rehkii likemmäs kuuteen saakka – vähintään – ja tulee sitten vasta kotiin. Totesin tietysti, että pitkät päivät ovat aina hyvä juttu rahan kannalta, mutta että jaksaako mies nyt sitten varmasti. Siihen se tokaisi, että johan tuossa oltiin viikonloppulomalla – nythän pitäisi jaksaa vaikka mitä. Minua nauratti. Sellainen se on. Tykkää joskus levähtää, mutta toisaalta on tarmokas kuin mikä.

Eilispäivän minä otin levon kannalta siinä määrin, missä ehdin. Siivosin kuitenkin jossain vaiheessa kämpän juurta jaksaen, ja pesin muutamia koneellisia pyykkejä. Kirosin, kun kissa oli järjestänyt taas lisää mattoja pestäväksi, mutta toisaalta mitäpäs se auttaa. Pakkohan senkin on johonkin oksentaa. Tosin voisi olla syömättä ruokaa, mikä ei ole tarkoitettu sille – luultavasti se oksentelu aika pitkälle tyssäisi siihen. Koira oli tietenkin mielissään kotiinpaluustamme, ja kulki perässäni koko päivän. Olihan sitä käyty ulkoiluttamassa ja antamassa sille ruokaa ja muutenkin sille oli pidetty seuraa – mutta aika paljon koira oli kuitenkin joutunut olemaan yksin. Ja vaikka kuinka hoitaja sanoi, että voisi kyllä ottaa koiran kotiinsakin, pidin parhaimpana, että täällä käy joku. Eipähän ainakaan tarvitse miettiä, mitä tuhoja koira on tehnyt. Se on kyllä kiltti, mutta enhän voinut tietää, reagoisiko se jotenkin erikoisesti, kun yhtäkkiä lähdemme pariksi päivää pois.

Juu. Tänään miehellä pitäisi olla eilistä lyhyempi päivä, mutta saapa nyt nähdä, missä vaiheessa se tulee kotiin. Hyvä, jos tulee aiemmin kuin eilen – meillä olisi paljon ostettavaa ja kannettavaa tuolta ruokakaupasta, ja olisi kai suotavaa mennä käymään kylässäkin. Sinne ei viitsi nyt lähteä kävelemään, koska ulkona sataa. Koira on tietysti käytetty pihalla, mutta sellaiset ”vapaaehtoiset” kävelyt saavat minun puolestani olla, kun ei kerran ole pakko.

Tutkailin tuossa juuri noita meidän tuomisia. Eipä ne sen ihmeellisempiä ole kuin kellään muullakaan; hajusteita, karkkia, sekä muutamia pulloja muutamille alkoholin ystäville. Pitää noita tuliaisia jossain vaiheessa antaa niille, kelle niitä tuotiin, mutta katsotaan nyt sitten, milloin se aika koittaa. Itsellekin tietysti tuotiin yhtä sun toista, vaikka varsinaisesti ei törsättykään. Turha kai edes sanoa, että haalin itselleni hajuvesiä. Mielelläänhän noita shoppailisi vaikka joka päivä ja keräisi kunnon kokoelman – mutta koska laivalla käy harvemmin, on tuollainen tax free- shoppailu aika harvinaista herkkua.

Päätin myös tilata vaaleansinisen kankaan, ja sen teinkin. Maahantuoja pohti aluksi, mahtaako hänellä ollakaan kyseistä kangasta. Ehdin jo varautua sanomaan, että no, joku toinen kerta sitten. Yllättäen hän sitten totesikin, että täällä on kyllä yksi kipale tuota kangasta – joku oli varannut kankaan jo ajat sitten, muttei ollut maksanut ostoksistaan. Täten varaus lakkasi olemasta, ja kangas tulee minulle kaiketi torstaina tai perjantaina. Mukavaa.

Tuntuu muuten, että joka puolella kohistaan nyt kirkosta eroamisesta ja homokeskustelusta. Kirkko on kuulemma menettänyt vaikka kuinka paljon verotuloja noiden eroamisten vuoksi. Olisiko siis ihan tyhmää tokaista, että kalliiksi tuli nuo tietyt lausunnot? No jaa, ehkei se ole minun asiani sanoa siitä... Enkä oikein tiedä, mitä koko asiasta muutenkaan olisin mieltä. Itse en ole uskovainen, mutta minulla on kyllä tiettyjä hengellisiä ja kristillisiä arvoja ja ajatuksia. Näiden pohjalta siis tuntuisi siltä, että jos ja kun ihminen eroaa kirkosta ja hänellä esimerkiksi on jonkinlainen vakaumus - ei se tarkoita sitä, että hänen pitää luopua vakaumuksestaan. Voihan se vakaumus edelleen olla ilman kirkkoakin. Niin heteroilla kuin homoseksuaaleillakin. Asiaa en taida kummemmin lähteä ruotimaan, mutta oli nyt pakko kuitenkin mainita, koska kyseessä on niin kohuttu asia...

Nyt vielä pieni postaus raskausasioista, niin jospa tämä päivittely tältä erää olisi sitten siinä. :D