Kuvittelin, että meille on tulossa rauhallinen viikonloppu, mutta tiedä häntä. Mies ilmoitti eilen, että hänen yksi veljistään (jota nähdään tosi harvoin) on tulossa meille lauantaina – siis tänään. Oletin tietysti aluksi, että kyse on lähinnä viikonlopusta, paitsi että tänään mies sitten informoikin minua sanomalla, että kyllähän se hänen veljensä ainakin nyt tuon viikonlopun viipyy – ellei nyt sitten pidemmänkin aikaa. Puuskahdin, että vaikka miehen veli on totta kai tänne tervetullut, niin olisi tuosta asiasta nyt voinut ehkä vähän aiemminkin informoida –ja puhua vähän siitäkin, että kuinka pitkän ajan kyseinen veli täällä sitten oikein on majailemassa, meillä kun on ensi viikolla se muuttokin.

No, täällä sitä nyt sitten odotellaan tätä vierasta saapuvaksi, mutta saapa nyt nähdä. Kyseinen henkilö (olkoon nyt vaikka B) on tulossa tänne tosiaan pitemmän matkan takaa, ja taittaa matkansa lentokoneella. Kovasti hän on ainakin ilmoitellut lentoajoistaan tänne suuntaan, mutta kuten sanottu, saapa nähdä. Tuumin siksi noin, koska nuo hänen tuloaikeensa ovat olleet esillä jo useampaan otteeseen monta kertaa aiemminkin – mutta jostain syystä on aina jäänyt tulematta. Syyt ovat kuuluneet tyyliin ”Nukuin pommiin”, ”No kun ei teistä kuulunut mitään” ja sen sellaista. Miehen mukaan nuo ovat tekosyitä, ja kyse on jostain muusta – no, enpä jaksa ottaa kantaa.

Joka tapauksessa toivoisin, että kun sitten lähdemme ajelemaan lentokentän suuntaan, emme joutuisi tekemään tätä turhaan. Varmaan ehkä huomasitte aloitukseni sävystä, että itse en tosin liiemmälti välittäisi viikonloppuvieraista juuri nyt, mutta tietysti miehen takia toivon, että B nyt sitten vihdoin ja viimein tulisi, eikä vain puhuisi. Mies kun odottaa veljeään saapuvaksi sellaisella innolla, että sitä voisi kai verrata siihen, kuinka lapset odottavat Joulupukkia.

Päivän ohjelma onkin nyt sitten sellainen, että yhtä ja toista olisi vielä tehtävä ennen varsinaista H-hetkeä, eli siis sitä hetkeä, kun sinne lentokentälle pitäisi lähteä kruisailemaan. Ohjelmahan käsittää pääasiallisesti siivoilua, mutta miksi sekin tuntuu suorastaan vyöryvän päälle aina silloin, kun vieraita tietää olevan tulossa? Saa tässä kyllä taas miettiä, miten aika riittää kaikkeen. (Asiaa tietysti voisi helpottaa jonkin verran se, etten istuisi tässä kirjoittelemassa, vaan olisin paremminkin työn touhussa – mutta sen kummempia paineita ottamatta päätin nyt suoda itselleni tämän bloggaamisen ilon, koska se on viime aikoina jäänyt vähemmälle.)

Tietysti asiaa voisi helpottaa miehen apukin näihin tehtäviin asioihin, mutta nyt on niin, ettei miehestä taida olla tänä viikonloppuna avuksi oikein mihinkään. Sillä on nimittäin teräsrakeen pala silmässä, eikä se edes näe sillä kunnolla – kipukin on kuulemma ihan omaa luokkaansa. Silmää on käyty näyttämässä lääkärillä jo kahdesti, ja siellä ne vain pyörittelevät peukaloitaan ja päitään ja sanovat, että ”No kun ei me tätä saada pois.” Miehen tulee kuulemma edelleen ”liotella” silmää eräällä lääkerasvalla, jos se teräsrakeen pala vaikka pehmenisi. Lääkäriin on vielä kuulemma mentävä, mutta jos sitä viimeistä palaa ei vielä silloinkaan saada pois, laitetaan kuulemma lähete silmälääkärille. Tympeää tämä tällainen odottelu, eikä mies varmastikaan ole se, joka on vähiten tätä mieltä. Rakeen palanen kuuluu haittaavan eniten juuri silloin, kun silmä on kiinni – puhumattakaan sitten siitä, miten se muuten saattaa vaurioittaa silmää, hyvänen aika. Mutta ei – odotteluhan näkyy olevan poikaa. Kirjoittivat sitten miehelle lääkerasvan ja vahvaa Buranaa. Burana tietysti tehoaa kipuun, mutta toivottavasti tuosta lääkerasvastakin olisi jotain hyötyä.

Minä olen muuten pakkaillut sellaisia vähemmän tällä hetkellä tarpeellisia vaatteita säkkeihin – ja kyllähän niitä on ihan mukavasti tullutkin. Minun vaatteeni ovat niitä enemmän tilaa vieviä, mutta miehellä niitä kyllä on määrällisesti ihan valtavasti. Johan tuollaisella vaatemäärällä vaatettaisi kokonaisen armeijan. Ja mies kun valittaa, ettei vaatteita ole – siinäpähän hän nyt minun niitä säkkeihin sulloessani huomasi, että kyllä niitä nyt kuitenkin on. Oli äimän käkenä itsekin. Heh. Loppuipahan ainakin vaatteettomuus- valittelut.

Mieleni tekisi kirjoitella vielä yhdestä sun toisesta asiasta, mutta pakko kai tästä on lähteä noiden ihanien kotitöiden maailmaan – katsotaanpa, jos nyt tälle päivää jaksaisin ja ehtisin vielä kirjoittelemaan lisää.