Voi hyvän tähden. Ei kai se tosiaankaan auta muu, kuin marssia aamulla sinne poliisilaitokselle tasan kello kahdeksan tekemään sitä ilmoitusta, eihän tästä muuten tule yhtään mitään. Minä raukka kuvittelin pelkällä rikosilmoituksella uhkaaminen riittäisi hillitsemään häiriköimistä, mutta itse asiassa koko homma on saanut entistä hullumpia käänteitä.

Jostain kummallisesta syystä itse häirikkö ei ole ottanut minuun yhteyttä, mutta hänen muutamat läheisensä kylläkin. Ihan ensi alkuun sain soiton ystävältäni, joka kertoi erään naispuolisen henkilön (joka siis kuuluu herra häirikön läheisiin) ottaneen häneen yhteyttä, ja käskeneen sanoa minulle, että hänellä on asiaa. Tokihan minä tuossa vaiheessa jo arvasin, että mitään mukavaa asiaa hänellä ei ole ja meinasinpa olla vastaamatta koko puhelimeen. Ajattelin sitten kuitenkin (typerästi) että ehkäpä sen kummemmalta riitelyltä voisi välttyä asiasta keskustelemalla. Ehkäpä olisi tosiaan voinutkin, mutta vaikeahan se on yksinään keskustella rauhallisesti.

No. Soitin sitten itse tälle naiselle ja kysyin, mitä asiaa hänellä taas vaihteeksi on. Nainen kävi huutamaan puhelimeen silmittömässä raivossa ja syyti suustaan vaikka minkälaisia solvauksia, jotka saisivat karskimmankin kaverin korvat punoittamaan. Lisäksi hän syytti minun lähettäneen itselleen jonkin sortin tekstiviestejä. Olin ihmeissäni, ja sanoinkin siinä sitten, että minulla ei ole nyt kyllä hajuakaan, mistä hän oikein puhuu. Pyysin häntä selittämään, mistä viesteistä oikein on kysymys. Vastausta en kysymykseeni saanut, lisää karjuntaa vain. Toivoi minun saavan keskenmenon – mistä lie sekin raskaudestani kuullut. Lisää karjuntaa. Niin – ja uhkailua. Itse pysyin ihmeen rauhallisena koko puhelun ajan, ehkä siksi, ettei minulla ollut pienintäkään aikomusta alkaa varsinaisesti riidellä kenenkään kanssa.

No, ennen kuin puhelu kuitenkaan ehti loppua, antoi tämä naishenkilö puhelimen jollekin äänestä päätellen vanhemman kuuloiselle naiselle. Sekin tyyppi tuntui tarvitsevan jonkinlaista hoitoa, herranjumala, minkälaista tekstiä sieltä oikein tuli. Kaiken lisäksi kyseinen ihminen huusi vielä, että minusta tehdään rikosilmoitus, koska harrastan puhelinterroria – että mitä??? Tämänkin ihmisen ruvettua uhkailemaan, löin hänelle luurin korvaan, ja soitin yleiseen hätänumeroon. Kerroin tilanteen, ja kysyin, mitä tässä tilanteessa oikein olisi viisainta tehdä – ja että kannattaako tästä nyt sitten rikosilmoitus tehdä. Päivystäjän mielestä kannattaisi, ja hän neuvoikin menemään huomisaamuna kellon tullessa kahdeksan, poliisilaitokselle. (Olisin kaiketi muuten lähtenyt sinne ilmoituksentekoon ihan saman tien, mutta kas, kun siellä ei hätäkeskuksen mukaan olekaan sellaista päivystystä – hätäkeskus itse on kuulemma nyt se päivystäjä.)

Tuon puhelun jälkeen soitin sitten vielä tälle minua tavoitelleelle naishenkilölle, ja sanoin heti puhelun aluksi, että koita nyt jutella vain ihan normaalisti. Tarkoitukseni oli alun perin kysyä, haluavatko he tosiaan viedä asian niin pitkälle, että pitää poliisikin sekoittaa asiaan, mutta päätin jättää sen sitten puhelun loppuvaiheille. No, hetken aikaa se normaalisti jutteleminen onnistuikin. Kysyin vielä, mistä ihmeen viesteistä hän nyt oikein minua syytti – minä kyllä laitan viestit omalla nimelläni tai omasta numerostani, jos jotakin laitan, enkä muutenkaan ole mitään tekstiviestityyppiä. Nainen sanoi, ettei tiedä, milloin ne ovat tulleet, koska on ollut viikonlopun poissa. Samalla hän sanoi, etteivät viestit olleet osoitettu hänelle. Sisällöstä hän ei puhunut mitään. Totesin siinä sitten, että hyvänen aika – eihän se minulle kuulu, jos joku hänelle laittelee viestejä. Siinä vaiheessa nainen menetti taas hermonsa, ja rupesi huutamaan hullun lailla: hänen mielestään asia hyvinkin kuului minulle. Sen perään hän rupesi taas syytämään suustaan jos minkälaista solvausta. Odotin hänen rauhoittumistaan, jotta saatoin sanoa, että ”Teistä on nyt kuitenkin tehty rikosilmoitus, joten älkää nyt enää ottako yhteyttä tännepäin soittamalla tai millään muullakaan konstilla.” Nainen rupesi huutamaan raivoissaan, että ai minäkö olen tehnyt heistä ilmoituksen. Totesin, että olen, koska näköjään he eivät osaa jättää minua rauhaan, vaan soittelevat ja uhkailevat jatkuvalla syötöllä. ”Kiitos ja hei”, olivat minun viime sanani, ennen kuin löin puhelimen kiinni.

No juu. Paasasin tuossa miehelle, että millä helkkarin perusteella tässä minusta ollaan ilmoitusta tekemässä – hehän tässä perkele soikoon ovat tännepäin soitelleet ja lähetelleet jos minkälaista viestiä ties missä, joten eiköhän se terroristi ole tässä joku aivan muu, kuin minä.

Jotenkin myös raivostuttaa lähteä poliisilaitokselle tuollaisen asian merkeissä – minulla kun olisi mielestäni paljon mukavampaa ja mielekkäämpääkin tekemistä. Tuntuu, että koko ilmoituksen tekemisestä on vain lisää vaivaa. Jos asia alkaa etenemään, kuulusteluissa saa ehkä käydä uudemmankin kerran. Lisäksi en ole ollenkaan varma, kenestä tässä nyt loppujen lopuksi pitäisi tehdä rikosilmoitus: siitä ensimmäisestä häiriköstä, vai näistä kahdesta naishenkilöstä vai jommastakummasta heistä, vai kenties kaikista kolmesta? Ehkä minun on sittenkin viisainta käydä siellä laitoksella (juupas, eipäs, juupas) edes juttelemassa poliisille asiasta, kaipa sieltä sitten saisi ihan asiantuntevan neuvon siitä, mikä tässä oikeastaan olisi viisainta.

Totta kai haluan, että tämä loppuu – kukapa samassa tilanteessa oleva ei haluaisi. Voisin tietysti yksinkertaisesti ottaa ja vaihtaa numeroni, mutta samaan aikaan minussa on pienoinen kapinahenki: minunko tässä on vaihdettava numeroani, jotta joku imbesilli ei pysty soittelemaan epäasiallisia puheluita minulle ystäviensä kera?! Numeron vaihdossa on tietysti oma vaivansakin, numero kun pitäisi sitten ilmoitella kaikille sellaisille tahoille, joiden kanssa tässä nyt lähinnä asioi; Kelat, neuvolat, työkkärit sun muut vastaavat. Jotta voivat tarvittaessa tavoittaa ihan puhelimitse. Mutta ehkäpä se numeron vaihto kuitenkin auttaisi asiaa jo hyvin pitkälti; uuden kun ajattelin ilmoittaa vain ja ainoastaan kahden käden sormilla laskettaville ihmisille, jotka eivät minua taatusti häiriköi. Ehkä ja ehkä. Ehkä koko puhelin pitäisi heittää hiiteen ja erakoitua tuntureille.

Kummasti tämä kirjoittaminen taas auttoi. Aloittaessani vihaista näpyttelyäni, ajatukseni olivat huomattavasti raskaammat, kuin nyt. Edelleenkään tässä ei naurata, mutta vähän paremmalta tuntuu kuitenkin. Jospa sitä vielä tälle iltaa saisi jollakin konstilla piristettyä itseään, ettei tarvitsisi käydä alakuloisin tai ahdistunein ajatuksin nukkumaan. Koitetaan ainakin. Nyt ainakin on lähdettävä pihalle – jatketaan varmaankin myöhemmin.