Tällä kertaa kirjoittelen hieman paremmissa tunnelmissa, vaikka kovasti aprikoinkin, miksi ihmeessä menin eilen toteamaan (ja tännekin oikein kirjoittamaan) tuosta mummoni kuskaamisesta, että ”Totta kai minulla on huomenna aikaa” – se kun ei olekaan ihan niin itsestään selvä asia, kuin luulisi. Huominen on tänään, ja aika tiukille vetää, jos meinaan tässä omat hommani saada hoidetuksi edes suunnilleen siten, ettei minun tarvitse hääriä niiden kimpussa koko päivää.

Puhun nyt tietenkin etupäässä näistä kotitöistä, jotka kerääntyivät nyt viikonloppuna meidän molempien halutessa levätä ja ottaa kerrankin lunkisti. Tietysti olisi pitänyt ajatella, että ne ovat minulla edessä näin arjen koittaessa, eikä siihen juurikaan auta se, että lähden hyppäämään vielä niin sanotuille ylimääräisille asioille. Mummoni ei tietenkään ole minulle mikään ylimääräinen asia, mutta se hänen asioillaan hyppääminen puolestaan hetkittäin on. Ainakin silloin, kun pitäisi omat hommat saada hoidetuksi.

Hmm. Mietitäänpäs. Virallisesti minun aamuni alkaa kello kuusi, jolloin lähden käyttämään koiraa noin puolen tunnin mittaisella lenkillä. (Ellen sitten ole niin innokas, että suoriudun lenkille kirjoitettuani tämän – mutta luulen, etten minä sentään niin innostunut aamu-urheilija ole, vaikka kiire onkin.) Kovasti tekisi mieleni jo laittaa sekä oma että taloyhtiön pyykkikone hurisemaan, mutta järjestyssäännöt kieltävät sen, joten joudun odottelemaan niiden kanssa seitsemään. Koneet sitten pestä jyryyttelevät kolmatta tuntia, jolloin minä tietenkin teen jotain muuta.

Tiskaamisessa ei ole iso homma, mutta sekin on toki hoidettava. Sitten voidaan sujuvasti siirtyä pölyjen pyyhkimiseen, imurointiin ja lattioiden pesuun. Olohuoneen maton imuroimisessa menee aikaa, koska se on sitä laatua, että kaikki kissan- ja koirankarvat suorastaan imeytyvät siihen. Matot yleensä olisi myös käytävä tamppaamassa. Petivaatteet tuuletettava ja vaihdettava. Järjesteltävääkin löytyisi. Vessa on hinkattava oikein kunnolla, ja suihkuverhokin pitäisi jossain vaiheessa saada pestyä. Kissanhiekka olisi vaihdettava, mutta sen varmaankin mies hoitaa kotiuduttuaan töistä, kuten yleensä. (Toisaalta minun on kai syytä pohtia, voinko olettaa mieheltä samaa kuin yleensä, koska sen olo ei varmaan vielä tänäänkään ole ihan parhaasta päästä.)

Nämä hommat pystyn aloittamaan vasta seitsemältä, jotta en liikaa häiritsisi naapureita. Kahdeksalta minun pitäisi puolestani olla juttelemassa taas vaihteeksi asuntoasioista erään virkanaisen kanssa, jos me vaikka vihdoin ja viimein saisimme sen asunnon. Luultavasti tuossa juttutuokiossa ei koko päivää mene, mutta kyllä se kuitenkin oman aikansa ottaa. Tämän jälkeen pääsen arvatenkin jatkamaan näitä kivoja arjen pikku askareita, mutta tietysti joudun keskeyttämään ne joskus puoli yhdentoista korvilla. Siinä minulla on sitten aikaa hieman korjailla ulkonäköäni (ellen sitten halua lähteä kaupungille aivan tyystin rähjäisen näköisenä) ja suoriutua mummon luokse. No, siinä ei ole paljoa suoriutumista, onhan minulla auto.

Paljonkohan mummon asioiden hoitoon mahtaa sitten mennä aikaa? Hankala sanoa, koska en tarkalleen tiedä, mihin hänen on päästävä. Veikkaan, että ainakin pankkiin ja kauppaan. Ensiksi mainitussa saattaa mennä kauankin, koska huomenna on kuulemma eläkepäivä (yleinen asumistukikin taitaa kolahtaa saajiensa tileille) ja on aika selvää, että jonoja syntyy.

Onneksi tämä ei ole mikään suurkaupunki. Esimerkiksi Oulussa vieraillessani osuin kerran keskustan Nordea-pankkiin ihan tavallisena arkipäivänä, ja siellä oli jonossa ihan tolkuton määrä ihmisiä. Asiat eivät tuntuneet luistavan oikein millään. Jotkut asiakkaat kuuluivat siirtelevän varojaan pankkitililtä toiselle ja tekevän jos minkälaista tilisiirtoa edestakaisin useampia kertoja. Vuoroaan odottelevat ihmiset alkoivat pitemmän päälle näyttää aika närkästyneiltä, ja näyttipä muuan pankkineitikin hivenen kyllästyneeltä asiakkaaseen, joka oli yksi näistä kovaäänisesti varojaan edestakaisin siirrelleistä, varmaan puoli tuntia hänen pakeillaan viihtyneistä, asiakkaista. Asiakas itse ei tuntunut näkevän eikä kuulevan yhtään mitään, vaikka jotkut vuoroaan odottavat puhuivat närkästyneesti niin suureen ääneen, että johan tuon olisi kuullut pankkisalin toiseen päähänkin. Eräskin kyllästynyt siellä puhui suureen ääneen vierustoverilleen, että tuota asiakasta pitäisi kyllä mennä jo koputtelemaan olalle ja kysyä siltä, että mahtaako tunti riittää niiden rahavarojen siirtelyyn, vai pitäisikö meidän muiden tulla suosiolla huomenna uudelleen. Suunnitelma ei ehtinyt toteutua, koska asiakas ihme kyllä, sai asiansa hoidettua.

No juu. Jos taas mietitään tuota kaupassakäyntiä, niin sielläkin saattaa mahdollisesti jokunen tovi vierähtää. Mummolla on sellainen oma omituinen tyylinsä käydä kaupassa. Olen varmaan aiemmin kertonut, että tähän tyyliin kuuluu kauppalapussa olevien tavaroiden poimiminen kärryyn tasan siinä järjestyksessä, kuin ne lappuun on kirjoitettu. Mikäli mummo menee kauppaan yksin, saattaa operaatiossa mennä tunti. Jos minä taas menen mukaan, saattaa aika lyhentyä puolella, koska jaksan aina muistuttaa mummolle järjestelmällisyydestä. Parhaassa tapauksessa mummo saattaa laittaa minut sijastaan kauppaan, jolloin ostokset hoituvat (anteeksi vain itsekehuni) kaikista näppärimmin.

Mahdollisesti meidän tiemme saattaa viedä myös apteekkiin. En tiedä, onko mummolla mitään reseptilääkeostoksia, mutta sen tapoihin kuuluu tehdä mitä mielenkiintoisempia heräteostoksia apteekista. Ihan totta. On välillä naurattanutkin, että mummohan harrastaa shoppailemista – tosin hän tekee sen apteekissa.

Toivoa sopii, ettei mummolla ole tarvetta päästä monessa kerroksessa oleviin kauppoihin, siinä kun on minulle ongelmaa kerrakseen. Nimittäin jos esimerkiksi kauppa on kahdessa kerroksessa ja siinä alemmassa kerroksessa on vanhempia romaneja jotka minut näkevät, en minä millään voi heidän nähtensä mennä yläkertaan, olipa kysymys sitten mistä tahansa asiasta. Nuoremmat, varsinkaan naiset, eivät saa olla vanhempien yläpuolella – eivät konkreettisesti eivätkä symbolisestikaan.

Mitään käytännönongelmaa ei olisi, mikäli voisin liikkua ilman romanivaatteita tuolla keskustassa kulkiessani. (Mitä en tosin voi tehdä muutenkaan, ja nyt raskauteni edetessä minun on tietysti katsottava vaatetustani entistä tarkemmin.) Onhan selvää, että oudommat ihmiset eivät osaisi kiinnittää tavallisissa valtaväestön vaatteissa kulkevaan naiseen mitään sen kummempaa huomiota. Eikä sitä tutumpienkaan silmään pistäisi ihan samalla tavalla, ellei nyt sitten olisi todella ihan kunnollisella näköetäisyydellä. Jos taas ajatellaan romanivaatteita, niin nämähän kuulkaas näkyvät kauas. Vaikka muuta valkolaiset eivät niin huomiota minuun kiinnittäisikään, niin kaikki romaniyhteisöön kuuluvat kyllä kiinnittävät. Hetihän sitä ollaan katsomassa, että no kukas se tuolla käveleekään. Hetken päästä ollaan jo juttusilla.

Ja tietysti jos vanhemmat ihmiset nyt tulevat juttusille, niin enhän minä siitä voi varsinaisesti karkuunkaan juosta. Sen sijaan minun on vaihdettava heidän kanssaan ainakin se muutama sana ja samalla muistettava ”hävetä” niiltä osin, kuin siihen pystyn. Sitten on odoteltava, että nämä ihmiset lähtevät ulos kaupasta, että itse pääsen menemään ylempään kerrokseen.

On tietysti kokonaan toinen juttu, jos nämä vanhemmat ihmiset tulevat kanssani yhtä aikaa ylempään kerrokseen tai ovat siellä jo sinne mennessäni. Mitään katastrofia ei synny siitäkään, jos satun tulemaan ylemmästä kerroksesta alas niin, että alemmassa kerroksessa olevat vanhemmat romanit minut näkevät. Tietystikin on hieman hävettävä, mutta tällöin vanhemmat ihmiset ymmärtävät, että en ole tieten tahtoen hakeutunut ylempiin kerroksiin silloin, kun he ovat itse olleet alempana.

Kuulostaako tämä nyt sekavalta? Ei se mitään, niin se kuulosti minustakin aluksi, ja sitä se ihan alkutaipaleella olikin. Noissa tilanteissa sitä meni vähän hämilleen, kun ei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt toimia. Asiat hoituivat tietysti paremmin, mikäli joku muu oli seurassani ja saattoi esimerkillään minua opastaa tai jolta saatoin ihan vapaasti kysyä, että mitäs nyt. Yksinäänhän sitä enemmän hämilleen meni. Alkaessaan oppia ja ymmärtää tapoja paremmin nuo hämillisyyden ja epävarmuuden tunteet menivät pois. Nyt sitä on näissä tilanteissa melkein kuin kotonaan. Tietyt tilanteet koen edelleen hieman hankalina ja epämukavina, mutta toisaalta niin kokee moni romanikin, joten ei tämä nyt niin tavatonta ole.

Löysin muuten yhtenä päivänä nettiä selaillessani sivuston, jolla oli valokuvia hermostuneiden naapureiden toisilleen kirjoittamista lapuista. Noita lappuja oli ilmeisesti laitettu sisälle kuvien lähettäjien postiluukuista sisälle, mutta osa niistä oli myös kiinnitetty taloyhtiön alakerran ilmoitustaululle tms. Olen aina ollut sitä mieltä, että lappuja varmaan löytyy mitä mielikuvituksellisempia, mutta mitään tuollaista en osannut kuvitellakaan. Osa noista lapuista laittoi hirnumaan, osaa taas katselin ryppyotsaisena ja pohtien vakavasti, että eikö lapun kirjoittajalla ole minkäänlaisia käytöstapoja.

Täytyisi muuten päästä hierojalle. Tuntuu taas olevan joku epämiellyttävä lihaslukko tuolla lapaluun tienoilla. Tiettyihin asentoihin päätäni ja vasenta kättäni liikutellessani kipu on aivan järkyttävä. Venyttely ja pyörittely eivät ainakaan toistaiseksi ole auttaneet… Olo on sellainen, että kun saisi kaksi jotain tiettyä lihasta jotenkin erilleen toisistaan. Mummoni mukaan tällaisiin vaivoihin auttaa suolavesihaude, jonka annetaan olla kipeän paikan päällä yön yli. Enpä ole tuota koskaan tullut koittaneeksi, mutta sitä kokeilleet kyllä väittävät, ettei se ainakaan pahentanut vaivoja ole. Ehkä minunkin pitäisi koettaa jotain päivän päätteeksi, mikäli kipu vielä vaivaa.

Jaahas jaahas, nyt on niin, että minä lähden kyllä nautiskelemaan aamupalasta ja herättelen sen jälkeen mieheni. Sitten voinkin käydä käsiksi päivän askareisiin. Koen suoranaista pakkoa saada parin tunnin lepohetken iltapäivällä, joten yritän kiivaasti saada tehtyä kaiken olennaisen siihen mennessä, kun mummon kuskaaminen kutsuu.

Vaikka meillä täällä aamu näyttääkin aika sateiselta ja harmaalta, niin toivotaan nyt kuitenkin aurinkoista aamua kaikille!