Ei pitäisi lupailla kirjoittaa ”sitten aamulla”, kun se kuitenkin jää – minkä olen hieman eri muodossa todennut joskus aiemminkin. Pahoitteluni, että kirjoittelen vasta nyt lupauksestani huolimatta. Toki aamuni on edelleen samalla paikalla kuin kaikilla muillakin, mutta jostain syystä tässä tuntee taas itsensä niin saamattomaksi, että hyvä, jos saa tätäkään kirjoitettua.

Eilisestä päivästä sen verran, että asiathan eivät sitten aivan putkeen menneet. Ensimmäinen epäkohta tuli vastaan käydessäni asuntotoimistolla. Alun perin oltiin sovittu (kaikki osapuolet keskenään; poismuuttavat asukkaat, asuntotoimisto & me) että saadaan avaimet käteen aikaisintaan torstaina (eli eilen) ja kuitenkin viimeistään tänään. Niinhän se homma ei sitten ihan mennytkään. Kysyessäni avaimia toimistolla, virkailija etsi aikansa, ja katsoi sitten tietokoneelle – totesi, että ei, avaimia ei ole palautettu. Ok, minä totesin, voinhan toki tulla käymään täällä huomenna uudelleen. Virkailija antoi sitten poislähtevien asukkaiden puhelinnumeron, mihin kehotti ottamaan yhteyttä avainasiassa.

No. Asuntotoimistolta poispäin kävellessäni olin jo siinä vaiheessa melko pahalla päällä; tuuli oli varsin kylmä, ja ”kun tänne perkele piti kävellä ihan turhaan”. No joo. Tein siinä sitten matkaa Kelalle hoitaakseni pari yksinkertaista (tuossa vaiheessa vielä luulin niin) paperiasiaa pois alta, ja mennessäni jupisin koko ajan pessimistisesti mielessäni, että pitihän tuo avainasiakin nyt arvata. Että eihän ne niitä avaimia palauta tietysti huomennakaan, vaikka sellainen puhe olikin. Että me saadaan ne avaimet varmaan vasta tiistaina. Ketä kiinnostaa lähteä raskaan työpäivän jälkeen muuttamaan tavaroita keskellä viikkoa, kun keskiviikkona meidän pitäisi kuitenkin olla pois tästä?

Siinä sitten näitä ajatuksia mielessäni pyöritellen pääsin määränpäähäni, ja tosiaan, kuten sanottu, kuvittelin, että edes nämä asiat sujuisivat sillä tavalla, kuin nyt yleensä voisi tällaisilta asioilta olettaa. Mutta turha luulo, mitä minä raukka oikein kuvittelinkaan mielessäni? Asumistukiasian kanssa tuli heti kättelyssä ongelmia. Ensinnäkin palveleva virkailija oli sitä tyyppiä, joka ei osannut vastata mihinkään kysymykseen. Kysyinpä mitä tahansa, niin vastaus oli, että ”En tiedä” tai ”En kyllä osaa sanoa.” Teki lopussa mieli karjaista, että mitä ihmettä sinä sitten täällä teet, kun sinä et mistään mitään tiedä. Jätin sen visioni kuitenkin toteuttamatta ja pyysin virkailijaa hakemaan paikalle jonkun sellaisen henkilön, joka osaisi vastata kysymyksiini. (Kysymykseni koski lähinnä sitä, kauanko välitarkistuksen käsittelemisessä menee.)

Kun sitten lopulta paikalle saapui asioista jotakin tietävä ihminen, hän ilmoitti, että ”No… Meillä menee tässä varmaankin se kaksi viikkoa.” Totesin siihen mielissäni, että okei, hyvä. Mutta mitä minä taas oikein kuvittelin – johan sekin virkailija avasi suunsa kertoakseen, että ei ”oikein tiedä”. ”En oikein tiedä, voidaanko me käsitellä tätä, kun kun. Jätit tänne meille nyt myös tämän äidin vanhempainetuushakemuksen, ne pitäisi laskea siihen sitten, ja..” Minä siihen taivastelemaan, että johan nyt on kummaa touhua, eihän niitä vanhempainetuuksia makseta vielä pitkään aikaan – tai no, ainakaan muutamaan kuukauteen. Virkailija punastui, silmäisi sitä vanhempainetuushakemusta, ja sanoi hieman haparoivasti, että ”Niin, kun en ole aivan varma…” Tuossa vaiheessa huokaisin sitten mielessäni, että en näköjään pääse tällä tavoin puusta pitkään, ja päätin antaa asian olla – ja tulla käymään Kelalla vaikka uudemman kerran, tai ottaa sinne puhelua – jotain muuta ainakin, kuin tätä. Totesin, että juu no kiitoksia, kyllähän tämä tästä hoituu. Molemmat virkailijat seisoivat siinä ohuin muoviseinin eristetyssä kopperossa rivissä, hymyilivät epävarmasti ja näyttivät ihan siltä, kuin olisivat halunneet sanoa siihenkin, että ”Niin, en kyllä tiedä.”

Kävelin sitten kotiin, ja manasin jälleen kerran kylmää vinkkaa, joka tuntui suorastaan jäätävän aivoni. Pahantuulisuuteni ei kuitenkaan lauhtunut mihinkään, sillä nyt minua mietitytti avaimien lisäksi myös se, hoituuko nuo hakemusasiatkaan ollenkaan. No, totta kai ne hoituu, mutta tuollainen epävarmuus vain on jotakin, mitä en ole tuollaisissa paikoissa asioidessani joutunut aiemmin kohtaamaan – enkä oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua siihen. Totta kai minä ymmärrän, että virkailijatkin ovat vain ihmisiä, eivätkä mitään käveleviä tietotoimistoja, mutta onko jotenkin liikaa vaadittu, että tuollaisissa paikoissa työskentelevät ihmiset sitten jostain jotain tietäisivätkin, kun niiltä jotain kysyy? Argh.

Myöhemmin samana päivänä sain sitten yhteydenoton, joka oli sisällöltään mielenkiintoinen, sanoisinko jopa, että erittäinkin mielenkiintoinen. Yhteydenottoon sisältyi aivan selkeä minuun kohdistettu uhkaus, ja kyseinen yhteydenotto sisälsi myös niinkin lapsellista (no, sitä se minun puolestani lähinnä on) toimintaa, kuin huorittelua. Vaikka moisen lapselliseksi luenkin, loukkaannuin tuosta silti – olenko minä muka jotenkin velvoitettu kuuntelemaan moista? En – ja sitä paitsi, meikäläinen sattuu sitä olemaan vihitty vaimo, että se siitä huoruudesta.

Äskeisten asioiden perusteella siis sitä rikosilmoituksen tekemistä harkitsin, mutta ainakaan toistaiseksi en ole mihinkään ryhtynyt. Antaapa asian nyt hautua, ja katsotaan nyt, mihin tulokseen tässä tullaan. Toivottavasti ratkaisuni on oikea, oli se sitten, mikä oli. Henkilö, jolta kyseinen yhteydenotto tuli, on kyllä tiedossa – hän ei ystäväpiiriini luonnollisestikaan lukeudu, mutta puhuttaisiinko tässä tapauksessa nyt sitten vaikka puolitutusta. Mitään syytä en tuollaiselle käytökselle näe, enkä kyllä sitä oikeutettunakaan pidä. Mutta, katsotaan nyt.

Tämä päivänä kyseisen henkilön häiriköiminen on nimittäin jatkunut, ja sen vuoksi koko päivä onkin ollut yhtä helvettiä. Mieskään ei tietenkään asiasta mielissään ollut ollenkaan, ja päättikin sitten koettaa jutella tämän häirikön kanssa. Jospa ne asiat vaikka siitä selkenisivät – ja moinen touhu loppuisi, hyvänen aika. Mutta kun hän sitten otti puhelimen käteensä ja soitti tälle häirikölle, ei keskustelusta tullut mitään. Mies aloitti puhelun esittelemällä itsensä, ja alkoi täysin rauhallisesti kysyä, että mikä ihme tällä häiriköllä nyt oikein on ajatuksena tässä hommassa – vaan häirikköpä niin sanotusti paiskasi miehelle luurin korvaan, ja sen jälkeen häntä ei olekaan saatu kiinni. Niin, kyseinen häirikköhän on mieshenkilö itsekin, että siinäkin mielessä hän olisi kaiketi sopinut keskustelemaan paljon paremmin mieheni, kuin minun kanssani…

Mutta nyt on mentävä, en jostain syystä saa koiraltani hetken rauhaa. Jokin aika sitten käytin sitä pitkällä lenkillä, ruokaa ja vettäkin sillä on – mutta jostain kiikastaa. Taidanpa siis selvittää ongelman, jos sellainen on, ja painella sen jälkeen pesulle ja nukkumaan. Huomenissa lisää!