Ihan aluksi; eräs lukija pyysi, että linkittäisin tänne nettisivun, josta aiemmin mainitsin. Siellä siis oli naapurien toisillensa kirjoittaneita mitä erikoisempia lappusia – tai paremminkin kuvia niistä. Varoitan etukäteen mahdollisia herkkäsilmäisiä lukijoita, että lapuista löytyy välistä aika karskiakin tekstiä. (Jonka epäilemättä  jokainen huomaa näille sivuille mentyään.) Joka tapauksessa, itse linkki tulee nyt sitten tässä: http://koti.welho.com/krikosk1/kerros.htm

Nyt voinkin sitten sujuvasti siirtyä tuohon eilispäivään.

Ensinnäkin: Ihanaa, porrassiivoja kävi jossain vaiheessa ja hissikin oikein kiiltelee puhtauttaan. Eli ainakin toistaiseksi silläkin on hyvä matkustella kerrosten välillä koirineen päivineen ilman, että tarvitsee ajatella lattialle kaatuneita haiskahtavia kaljoja. Kyllä se siisteys on vain mukavaa, ja kyllä se on mukavaa, että tämä nykyinen porrassiivoja hoitaa hommansa näin hyvin.

Eilen sain muuten tehtyä melkein kaiken, mitä olin suunnitellut. Huomaa sana melkein. Puuttumaan jäi mummon kanssa asioilla käyminen, joka ei tosin ollut omaa ansiotani. Lähdin ajelemaan mummon luokse siten, että olin perillä noin kymmentä vaille yksitoista. Mummoa ei kuitenkaan näkynyt missään. Soittelin ovikelloa hetken aikaa sekä kurkistelin ikkunoista –ja näytin varmaan mukavan epäilyttävältä. Missään ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Päätin sitten mennä vielä omilla avaimillani sisälle katsomaan, ettei vain mitään ole sattunut. No – mummosta ei näkynyt jälkeäkään. Päätin sitten odotella häntä puolen tunnin verran, kunnes kyllästyin odotteluun, kirjoitin käynnistäni lapun, ja lähdin takaisin kotiin.

Joskus neljän maissa, miehen kotiuduttua töistä, lähdimme sitten yhteistuumin käymään mummolla. Tällä kertaa siellä oltiin kotona. Kysäisin tietysti tuosta päivällisestä, ja mummo sitten kertoi, että kun eräs tädeistäni oli soittanut hänelle joskus yhdeksän pintaan aamulla ja luvannut lähteä käyttämään häntä asioilla heti kymmenen aikaan, niin hän oli sitten lähtenyt. Syystä tai toisesta hän ei kuitenkaan ollut tullut soittaneeksi minulle asiasta. Ei siinä mitään, hyvähän se tietenkin oli, että mummo sai asiansa hoidettua, mutta olisihan minulla kai ollut päivällä muutakin tekemistä, kuin ajella turhaan ympäriinsä. Tätä en tosin mummolle viitsinyt sanoa.

Sen sijaan hän puolestaan tuntui olevan jostain syystä kovin pahalla päällä siitä, että hänen oli suorastaan pitänyt lähteä tätini kyydissä kaupungille – jota en kyllä ymmärrä. Totesin, että minunhan oli jo sovittu tulevan hieman ennen yhtätoista paikalle, ja niin olin myöskin tehnyt – eikö hän voinut muka tuntia odottaa? Tuohon hän ei ehtinyt vastausta antaa, koska serkkuni paukkasi taloon sisälle äitinsä kera keskeyttäen tuon pikku juttutuokiomme.

Tuosta ei sitten mennyt kauaakaan, kun päätimme lähteä takaisin kotiin – koiran vuoksi. Serkkuni äiti nimittäin pelkää jostain syystä (omien sanojensa mukaan häntä ei ole purrut kenenkään koira) ihan hysteerisesti kaiken kokoisia koiria, niin tutumpia kuin vieraitakin, riippumatta siitä, kävelevätkö ne häntä vastaan kadulla vaiko ovat samoissa tiloissa kuin hän. Itse hän ei myönnä pelkäävänsä koiria, mutta kuitenkin asia on hyvin ilmeinen ja näkyvä seikka. Tietystikin olemme koettaneet ottaa tämän huomioon siten, ettemme päästä koiraa menemään hänen lähelleen. Tämä ei kuitenkaan hänelle riitä. Vaikka koira olisi rauhassakin, eikä millään tavalla tulisi häntä nuuskimaan, hän ei suostu olemaan koiran kanssa edes samassa huoneessa, mikäli sen pannasta ei koko ajan pidetä kiinni. No, koiramme ei ole tietenkään tottunut siihen, että sen pitää sisätiloissa olla kiinni. Tästä alkaakin sitten sellainen vinkumiskonsertti, että ihan kaikkia osapuolia ajatellen on vain parempi lähteä paikalta.

Niin, tätä serkkuni äitivanhemman pelkoa ei tietenkään yhtään helpottanut se, että serkkuni nähdessään koira ”urisi” iloisesti ja heilutteli häntäänsä, sekä hyppi serkkuani vasten. Serkkuni hoksasi tämän iloiseksi tervehtimiseksi, eikä ollut asiasta moksiskaan. Serkkuni äitiä vasten koira ei mennyt hyppimään eikä urissutkaan, kunhan kävi kerran nuuskaisemassa. Tässä vaiheessa mummo tietysti katsoi parhaimmaksi kivahtaa, että koira on vihainen. Naurahdin – tuo nyt on vihaisesta kaukana. Mummoni mielestä koirat eivät kuitenkaan ääntele muulloin, kuin ollessaan vihaisia. (Niin, tosin hänen mielestään ne eivät myöskään missään olosuhteissa hauku tipan tippaa sisällä, ja koska koiramme näin välillä tekee innostuessaan leikkimään, se ei kuulemma ole tavallinen koira.) Huokaisin. Koetin vääntää rautalangasta, mutta ilmeiseesti turhaan. Hankalaahan se on selittää ihmiselle, joka ei haluakaan kuulla muuta, kuin oman mielipiteensä.

Ymmärrän kyllä, että ihmisillä on monenlaisia pelkoja, ja tuo koirakammo on vain yksi niistä. Ymmärrän myös, että jos ihminen ei ole jonkun tietyn koiran kanssa ole kovinkaan paljon viettänyt aikaa, ei hän siten myöskään tunne koiraa eikä ymmärrä sen käyttäytymistä. Sama pätee tietysti myös niihin, jotka eivät muuten vain ole olleet tippaakaan koirien kanssa. Mutta rupesi ihan ottamaan päähän koiran puolesta. Molemmat ihmiset (tätini ja mummoni) ovat nähneet, kuulleet ja kokeneet, että koira ei ole vihainen eikä aggressiivinen. Tätiäni koetan ymmärtää, koska hän pelkää selkeästi kaikkia koiria – mutta mummo puolestaan tuntui olevan muuten niin sanotusti känkkäränkkätuulella.

Myöhemmin illalla hän soitti ja kysäisi, lähteekö mies tai lähdenkö minä viemään joitain lautasia Nimettömälle. Nimetön oli kuulemma käynyt jo päivällä kylässä, mutta ei ollut jaksanut lähteä kantamaan lautasia kotiinsa. Kysäisin, että paljonko niitä lautasia nyt sitten oikein on. Mummo totesi, että eipä niitä ole kuin neljä tiettyä pikkulautasta. Sain lautaset mieleeni, huokaisin ja sanoin, että anteeksi nyt vain, mutta kyllä se Nimetön ne itsekin sieltä saa. Mummo tyytyi tähän. Sen sijaan se oli soitellut muille sukulaisille ja kysellyt, että eikö kukaan lähtisi viemään noita neljää lautasta Nimettömälle, ”Kun se ei kuitenkaan jaksa viedä niitä sinne.” Halukkaita lautaskuskeja ei ollut löytynyt. Sen sijaan oli kovasti kyselty, että ollaanko tässä jotain Nimettömän orjia – että sillekö pitäisi tehdä kaikki valmiiksi?

Valitettavasti hypin nyt aiheittain ajankohdasta toiseen, mutta koettakaa pysyä mukana. Muistatte ehkä, että mainitsin aiemmin ystäväni joutuneen työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Eilen tämän ko. ystäväni eräs esimies oli mennyt valittamaan ystävälleni, että oli kuullut tämän tahallaan sotkeneen paikkoja. Ystäväni mitta oli tullut täyteen, ja hän oli marssinut suoraan isomman pomon juttusille. Oli kertonut koko jutun alusta asti, ja tämä asiasta valittanut esimies oli myös otettu juttusille. Hänet oli velvoitettu kertomaan, keneltä oli valituksensa saanut. Kyseessä oli kuulemma ollut nainen, joka oli ennen työskennellyt ko. siivoustehtävässä, mutta siirtynyt sitten saman firman sisällä muihin tehtäviin. Tämä suurempi pomo oli sitten luvannut puhutella myös muita työntekijöitä koskien asiaa, määrännyt etteivät muut saa enää puuttua ystäväni työntekoon ja todennut vielä, että kyllähän porukassa on jotain vikaa oltava, koska entinen siivoojakin oli v-sanoja haistatellen & ovet paukkuen lähtenyt firmasta lätkimään.

Ystäväni tuntui olevan mielissään siitä, että asiat alkavat nyt kaiketi parantua. Samalla hän vaikutti hieman hämmentyneeltä ja tyrmistyneeltäkin; hänen mielestään voisi hyvin olla mahdollista, että tämän mustamaalaamisen takana onkin tämä ennen siivoojan tehtävissä toiminut naishenkilö. Tyrmistystä tuo aiheutti siksi, että kyseinen nainen on ystäväni edessä ollut kuin enkeli ja harmitellut vain, että kun tuo ystäväni esimies on vähän hankalaa sorttia. Ystäväni toki sanoi huomanneensa, että esimies on hankala luonne, mutta ettei hän tätä olisi uskonut.

Ja mitäpä tuohon nyt sitten voi sanoa? Hyvä, että varsinainen isompi pomo tietää asioista, eiköhän kaikki siitä selkene ja tuo mustamaalaaminenkin lopu.

Aika myöhään illalla tuli katsottua joku 4D- dokumentti jostain maailmanloppua odottavasta lahkosta. Lahkon johtajana toimi Michaeliksi itseään kutsuva mies (hänen oikea nimensä oli joku muu), joka oli seitsemän vuotta sitten ilmoittanut olevansa Jumalan Poika. Lahkolaiset olivat ilmeisesti entisiä seitsemännen päivän adventisteja, ja jos nyt oikein ymmärsin, niin tämä ”Michael” oli itsekin aiemmin ollut aktiivinen jäsen adventistien riveissä, vissiinkin oli ollut ihan ”paremmassakin” asemassa. Lahko eli eristyneinä muusta maailmasta ja syrjässä siten muilta ja muista.

Itse lahkolaiset olivat dokumentin mukaan luovuttaneet Michaelille koko omaisuutensa, ja elivät nyt ilmeisestikin Michaelin omistamalla tontilla. Lahkolaiset asuivat ja elivät asuntovaunuissa, Michaelilla sen sijaan näytti olevan ihan kunnollinen talo. Lahkolaiset olivat sekä nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia. Lahkolaiset olivat hyljänneet jopa perheensäkin; osa lapsista eli lahkon parissa ilman vanhempiaan, jotka olivat aiemmin olleet lahkon jäseniä mutta lakanneet myöhemmin uskomasta Michaelin olevan Jumalan Poika. Michaelilla itsellään oli takana kaksi avioeroa, hänen tämänhetkistä siviilisäätyään minä en muista tuossa ohjelmassa kerrottaneen. Dokumentissa kävi kuitenkin ilmi, että Michael oli harrastanut useamman lahkoon kuuluvan naisen kanssa seksiä (jonka jälkeen naiset olivat hylänneet aviomiehensä) sekä oman poikansa vaimon kanssa. Tämän kertoivat poika ja vaimo itse – Michaelkin tämän myönsi. Hän oli kuulemma ollut Jumalan pakottama toimimaan tuolla tavalla. Sekä poika että vaimo kuuluivat myös lahkoon, poika oli entinen poliisimies.

Lahkossa mukana olevat nuoret tytöt olivat maanneet alasti Michaelin sylissä ja kokeneet olleensa Jumalan sylissä. Michael oli kuulemma kohdellut tyttöjä kuin Jumala lapsiaan, eikä ollut harrastanut näiden kanssa seksiä. Kuitenkin kaikki hänen sylissään alastomina maanneet tytöt olivat olleet (ja heidän oli pitänyt olla) neitsyitä. Tytöt olivat kuulemma itse jossain vaiheessa pyytäneet Michaelin antamaan heille ”täyttymyksen”, mutta Michael oli loppujen lopuksi kieltäytynyt asiasta. Eräs tytöistä oli haettu väkisin pois lahkon parista vanhempien toimesta, mutta myöhemmin tyttö oli palannut lahkon pariin takaisin. Myös eräs äiti haki kaksi lastaan (tytön ja pojan) kotiin, mutta lapset (alaikäisiä) olivat myöskin palanneet takaisin. Äiti oli luovuttanut lasten huoltajuuden lahkossa oleville isovanhemmille.

Michael oli ilmoittanut lahkolaisille päivämäärän, jolloin maailmanloppu koittaisi. Kaikki tuntuivat odottavan tuota päivää innolla ja puhuivat siitä kaiholla. Tuona päivänä kuvausporukka kävi kahteen otteeseen lahkon luona. Maailmanloppua ei tullut, eikä kuvaajia oltu päästetty kuvaamaan, mitä tontilla oikeastaan tapahtui. Kaukaa kuitenkin kuului haltioituneita huudahduksia ja outoa torvimusiikkia. Jonkin ajan päästä lahkolaiset marssivat yhdessä Michaelin kanssa kuvaajien luokse ja julistivat kaikki suureen ääneen olevansa vapautettuja. Michael oli antanut myöhemmin uuden päivämäärän maailmanlopulle.

Täytyy kyllä sanoa, että tuollainen meininki ei mene minun päähäni. Miten joku edes voi päästää omat lapsensa sellaisen porukan keskelle, jonka pelätään tekevän joukko itsemurhan – tai jotain muuta vastaavaa?