Viime viikon puolella kerroin avainepisodista. Eli siitä, kuinka meidän aikaisintaan torstaina mutta kuitenkin viimeistään perjantaina olisi pitänyt saada uuden asuntomme avaimet, mutta emme saaneetkaan. Tuli mieleen, että torstainahan sitten tosiaan lähetin näille poismuuttaville asukkaille viestin siihen saamaani numeroon, jossa tiedustelin, milloinka he mahtavat sitten avaimet asuntotoimistoon palauttaa. Sain myös vastauksen, jossa asukas sanoi pahoittelevansa tätä viivästystä, ja asuntotoimistonkin jo hiillostavan heitä, sekä: ”Palautetaan vissiin maanantaina.” Vissiin. Vissiin???  En jaksanut alkaa edes kuittaamaan viestiä mitenkään, pajatin sitten vain miehelle, miten me ei ihan varmasti saada avaimia edes maanantaina, koska tuo on kerran tuollaista ”Katotaan nyt”- touhua, joka tietyissä asioissa ja tilanteissa on suunnattoman rassaavaa.

Niin. No. Eilen sitten otin puhelimen kauniiseen käteeni soittaakseni asuntotoimistolle. Ihan vain siksi, jotta tietäisin, kannattaako siellä lähteä käymään vai eikö – mitäpä minä sinne turhaan sinne menisin, jos avaimia ei sittenkään ole palautettu.  Kuinka ollakaan, useista pitkällisistä soittoyrityksistäni huolimatta kerrassaan kukaan ei vastannut puhelimeen, ei aiemmin eikä myöhemminkään. Siispä miehen tultua töistä nappasin auton kiireen vilkkaa alleni, ja huristelin asuntotoimistolle. Sulkemisaikaan oli tuolloin vielä puoli tuntia aikaa, ja puljussa ei tosiaankaan mitään ruuhkaa näyttänyt olevan. Tylsistyneen virkailijat istuivat tuoleissaan peukaloitaan pyöritellen, ja alkoivat apaattisesti kaivella lokeroita, että josko ne kysymäni avaimet olisi palautettu. Tuossa vaiheessahan minä jo arvasinkin vastauksen: eipä tietenkään, kuinkas muutenkaan.

Virkailija rypisteli kulmiaan ja kysyi toiselta virkailijalta, että eikös se sopimus ollut sellainen, että ihan jo perjantaina olisi pitänyt avaimien tulla takaisin. Toinen virkailija nyökytteli ponnekkaasti. Minäkin myöntelin, kun virkailija joi minuun kysyvän silmäyksen. Olihan se, sellainen sopimus. Että jo perjantaina. Mutta nythän on jo maanantai. Virkailija sitten kysyi, olinko ottanut yhteyttä näihin poismuuttaviin asukkaisiin. Päädyin sitten kertomaan lähettäneeni saamaani puhelinnumeroon tekstiviestin, ja tiedustelleeni asiaa – jolloin vastaus kuului, miten kuului. Vissiin.

Virkailija ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä, ja totesi sitten, että kun nämä asiat on ihan paperille pistetty ja tuolla tavoin sovittu, niin avaimien todella pitäisi olla jo heillä. Minä siinä sitten myöntelin tietämättä oikein, mitä sanoa. Mieleni teki tosin kysyä, että jos kerran asiasta on kirjallinen sopimus, niin miksi ihmeessä asialle ei sitten tehdä mitään, sen sijaan että vain istutaan ja ihmetellään. Toinen virkailija kysäisi, hankaloittaako tämä meidän tilannetta kovastikin. Vastasin siihen sitten totuudenmukaisesti: katastrofia ei ole päässyt tapahtumaan, mutta kyllähän tässä on uusia suunnitelmia jouduttu tekemään. Kerroin myös, että vähän tässä alkaa kiirekin tulemaan – meillä kun itsellä ei saisi täällä enää keskiviikkona tavaraa olla, ja ”huomenna” (eli tänään) on kuitenkin jo tiistai.

Sain siinä sitten osakseni ymmärrystä ja nyökyttelyä, ikään kuin se nyt olisi paljon auttanut. Sitten toinen virkailija sanoi, että jospa he vaikka laittavat minulle tekstiviestin, kun avaimet ovat saapuneet, niin ei tarvitse turhaan hypätä kyselemässä. Minä myönnyin, mutta sanoin joka tapauksessa tulevani keskiviikkoaamuna selvittelemään asiaa, mikäli avaimista ei nyt tiistaina kuulu mitään asuntotoimiston sulkemisaikaan mennessä.

Ymmärrän kyllä, että tämä ihmiselämä on vähän sellaista, ettei kaikille asioille aina voi itse mitään, mutta silti tympäisee. Joka päivä joudutaan lykkäämään suunnilleen kaikkea, eikä siitä tietenkään voi olla kovin mielissään. Olisihan se nyt suotavaa, että kun asioista on mustaa valkoisella ja kirjallinen sopimus, niin sitten myös toimitaan sen sopimuksen mukaan. Hermostuksissaan sitä on ajatellut, että ihan kuin nuo poislähtijät aivan tahallaan pitkittäisivät avaimien palauttamista. Ok, mistä minä tiedän heidän esteistään, mutta… *kitinää* Olisivat sitten järjestäneet asiansa siihen kattoon, että saisivat ajallaan muutettua – niinhän tässä on muidenkin tehtävä!

Asiasta kolmanteen. Minä olen tosiaan ruvennut keittelemään aina aamusta itselleni oikein neljän viljan puuroa ja höystämään sitä tuolla Valion mehukeitolla. On muuten hyvää. Ja pitää nälän loitolla… Tosin tuntuu taas, että tulin keittäneeksi tuota puuroa liian vähän – tai jospa kuvustani onkin yksinkertaisesti tullut pohjaton. Oli miten oli, koetan kovasti tässä olla appamatta ruokaa koko ajan – siis, kun minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti nälkä (se mainoksen pieni) ja että syönkin sitten vastaavasti jatkuvasti.

Tällä hetkellä mielessäni on myös ystäväni, joka on kovin epävarma siitä, jatkuuko hänen raskautensa edelleen, vai onko se kenties keskeytynyt. Viime neuvolakäynnillä sydänäänet eivät olleet kuuluneet, mutta syke oli kuitenkin näkynyt – minun mielestäni sykettä ei kaiketi näkyisi, ellei siellä hengissä oltaisi. Ystäväni epävarmuus on kuitenkin vain kasvanut ja voimistunut, eikä hän ole oikein tiennyt, mitä tehdä. Minä neuvoin hakeutumaan neuvolaan tai terveyskeskukseen selvittämään asiaa, jotta hän pääsisi ajattelemasta asiaa – minä kun en oikein osaa sanoa, miltä kolmannessa raskaudessa kuuluisi tuntua joskus reilun 14+ paikkeilla.

No niin. Ystäväni sitten sai ajan terveyskeskukseen, ja kävi vastaanotolla. Vastaanottoajan jälkeen soiteltiin, ja ystäväni kyynelehti hillittömästi. Hänen rauhoituttuaan sain sitten selville, että lääkäri oli tutkinut sykkeitä jollain kuulakärkikynän tyyppisellä hyvin pienellä laitteella. Sykkeitä ei ollut kuulunut, jolloin lääkäri oli todennut laitteen olevan kovin epävarma. Sisätutkimus oli tehty – lääkäri ei ollut sanonut siitä mitään, joten kaipa kaikki oli sitten ollut, kuten pitikin. Alilämmöstä lääkäri oli kysellyt – että onko sitä ollut. Oli ollut, kovastikin. Lääkäri ei ollut taaskaan sanonut mitään. Pähkäiltiin, miksiköhän se tuota kysyi. (Tietäisikö kenties joku teistä?) Lopputulos oli nyt kuitenkin ollut se, että ystäväni sai uuden ajan tälle päivälle.

Olisi paljonkin sanottavaa siitä, miksi ihmisten pitää tuolla lailla odotella – eikö olisi ollut parempi vaikka ultrata jo eilen, jotta ystäväni ei olisi tarvinnut harmitella ja tuskastella asiaa koko yötä. Samalla kai sen olisi voinut tehdä, jos kerran muutenkin ”ronkittiin”. Ok, enhän minä tietenkään tiedä kyseisen lääkärin kiirettä tai osaamista siihen asiaan, tai sitäkään, että jospa se ultraaminen ei jostakin syystä vain ole ollut silloin eilen mahdollista. Mutta silti: odotuttaminen on epämiellyttävää.

Toivotaan nyt kuitenkin, että kaikki on hyvin. En todellakaan soisi kenellekään keskenmenoa. Toki siitä toipuu ja siihen liittyvät ajatukset ja suru helpottavat kyllä jossain vaiheessa, mutta oman aikansa se ottaa.

No juu. Jossain vaiheessa päivää olisi taas pakko lähteä hoitamaan paperiasioita, eikä kyllä huvittaisi pätkääkään. Tietysti menen, koska mentävä on. Kernaasti istuskelisin mieluummin täällä kotona, kun tuolla ulkosalla tuntuu olevan niin kylmäkin.

Kylmyydestä puheen ollen; illalla sattui huvittava juttu. Käytin koiraa iltalenkillä, ja kädessäni oli nahkahansikkaat. Ihan ohuimmasta nahasta ei ollut kysymys, mutta riittävän ohuesta kuitenkin. Pääsivätpä nimittäin kourani kangistumaan niin, etten kerta kaikkiaan saanut kaivettua avainta takin taskusta. En, vaikka mikä olisi ollut. Rupesin sitten kaivamaan puhelinta – jos edes sen saisin käteeni, niin enköhän saisi soitettua miehelle. Siinä kovasti yrittäessäni ovelle osui sitten toinenkin ulkoilija, ja ajattelin, että josko tästä vihdoin ja viimein päästään sisälle. Mutta ei, ei se avaimien kaivaminen onnistunut häneltäkään, mikä sai meidät jostain syystä nauramaan. Että tässä sitä nyt seisotaan kuin tatit, eikä päästä sisälle. Tuossa vaiheessa sain sitten viimeinkin kaivettua kännykkäni esille ja soitettua miehelle, että tule nyt hyvä ihminen avaamaan ovi, kun turrilla käsilläni se ei onnistu.

Tuosta tietysti opimme taas, että pitää näemmä alkaa käyttämään jotain lapasia noiden hansikkaiden päällä, mikäli mielin pitää käteni sulina. Heh.

Hei! Tiedättekös mitä! Sain juuri tekstiviestin – eikä se totisesti ollut mikään häiriköintiviesti. Entinen asukas siellä ilmoitteli, että kämppä on lopultakin tyhjä, ja että hänen miehensä palauttaa avaimet toimistolle töiden jälkeen. Tänään siis saadaan hommat alkuun – ja voi, kun sitä on odotettu. Nyt unohdan kyllä kaikki valitukseni homman hitaudesta – tämähän oli päivän paras uutinen. Jospa siis tänään siivoilisin asunnolla, ja täyttäisin edes astiakaapit, jollei muuta. Huomenna sitten varmastikin saadaan sinne varsinainen muuttokuorma tavaroineen. Asioilla on siis näköjään sittenkin tapana järjestyä, vaikkakin joskus vähän viiveellä.