Varoitan etukäteen, että tästä päivityksestä saattaa tulla melko pitkä. Kannattaa siis varautua lueskelemaan hieman pidemmästi.

Keskiviikkona ystäväni Nadja alias Romanitar (joka on samalla myös sukua miehelleni ja joka siis kirjoittaa ”Romanittaren blogi”- nimistä blogia) vieraili täällä meillä, pitkästä aikaa. Juttua riitti ja aika kului niin, että ihan kesken loppui. Koska itsekseen minun ei tule lähdettyä kiertelemään kauppoihin tai muuta vastaavaa, päätettiin sitten mennä yhdessä. Reissulla tuli katseltua vauvanvaatteita, mutta vieläkään en kyllä tullut ostaneeksi mitään. Toisaalta tuntuu, että mitäs turhia hötkyilemään, kun on tässä aikaakin. Ja toisaalta ei jotenkin uskalla. On ikään kuin sellainen pelko, että jos hankkii liikaa tarvikkeita etukäteen, niin jotain tapahtuu. Niin, ja tosiaan näitä ajatuksia tässä nyt näemmä kantaa siitä huolimatta, että vauvan potkut tuntuvat ja siten voi olla levollisemmalla mielellä. Mutta, eihän sitä koskaan tiedä… Ei ehkä pitäisi kuunnella kauhutarinoita siitä, mitä joillekuille on tapahtunut. Ehkä se pilaa oman odotusiloni. Toisaalta – ehkä on hyvä tietää, mitä voi sattua. Eipähän ainakaan tuudittaudu liiaksi siihen, että kaikki menee ehdottoman, sataprosenttisen varmasti hyvin ilman minkäänlaisia ongelmia.

No. Meidän reissummehan sujui muuten hyvin lukuun ottamatta törmäämistämme yhteen vanhempaan romanimieheen, joka teki olomme vähintäänkin tukalaksi jaaritellessaan puhelimessa. Niin – me siis kävelimme pahaa aavistamatta eteenpäin, kunnes mies käveli vastaan. Minä tietysti sanoin päivää, mutta lasketuin katsein, ja väistin miestä muutenkin. Nadja – Romanitar - sanoi hänkin päivää. Mies sanoi päivää. Jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme päässeet kolmea askelta pidemmin kävelemään, kun mies kailotti puhelimeen juttukumppanilleen, että ”Sen ja sen akka oli tässä, niin, se oottaa lasta – ja se ja se oli sen kanssa – oottaakohan sekin?” Onneksi pääsimme liukenemaan paikalta nopeasti, ja onneksi olimme jo ohittaneet miehen, emmekä joutuneet enää häntä silmästä silmään kohtaamaan. Aika noloahan tuo oli. Puhisimme siinä kävellessämme, että mikä siinä on, kun nuo vanhat ihmiset eivät aina tunnu ymmärtävän, että nuoremmilla on kyllä korvat päässä vielä senkin jälkeen, kun olemme heidät ohittaneet.

Mies on sanonut ihan samaa. Että hänen mielestään kaikki vanhemmat ihmiset eivät aina tunnu ymmärtävän, että tuollaisella useimmiten viattomalla kailotuksellaan (niin, onhan niitä tietysti kiusanhenkisiäkin vanhempia ihmisiä) he saattavat muut sitten siihen asemaan, että nolostustakin enemmän nousee pintaan ärtymystä siitä, etteivät he oikein osaa ottaa huomioon kaikkea.

Asiasta kolmanteen.

Torstaina minulla oli pieni yhteenotto Nimettömän kanssa – paitsi, etten ollut ainoa, joka hänen kanssaan sai sanastella. Asia koski taas vaihteeksi hänen muuttohalukkuuttaan. Hän puhisi raivoissaan, että muuttaa kyllä ”tasan tällä sekunnilla” takaisin Huoneeseen. En sanonut siihen oikein mitään, ajattelin vain mielessäni, että no siitä vain. Nimetön tietysti innostui kysymään, että rupeanko minä muuttoavuksi – ja että jos vaikka mieskin rupeaisi. Minä puuskahdin sille ihan suoraan sen, mitä ajattelinkin. Että jos me alamme taas muuttoavuksi, niin hän varmaan sitten muuttaa taas vuorokauden päästä takaisin miehensä luokse – ja me saamme rehkiä ikään kuin aivan turhaan. Nimetön suuttui. Hänen mielestään me kaikki olimme nyt häntä vastaan – kas, kun jostain kumman syystä kukaan sukulainen ei ollut kovinkaan halukas lähtemään hänelle muuttoavuksi. Tuosta aiheesta sitä sitten kinasteltiin. Nimetön minun kanssani, ja Nimetön kaikkien muidenkin kanssa.

Vihdoin ja viimein pari riskiä miestä oli lupautunut lähtemään muuttopuuhiin illemmalla. Kyselivät moneen kertaan, että a) muuttaahan Nimetön nyt sitten varmasti, ettei turhaan tarvitse kärrätä kuorma-auton kanssa edestakaisin, ja b) pysyyhän hän nyt sitten siellä Huoneessa, ettei tarvitse taas todeta, että ajan olisi voinut käyttää johonkin muuhunkin. Nimetön lupasi ja vakuutteli syvästi, että kyllä hän tosiaan muuttaa ja että kyllä hän tosiaan tällä kertaa pysyy päätöksessään, eikä muuttele edestakaisin.

Illemmalla sitten sain kiivastuneen puhelun mummolta, joka ilmoitti tapahtumien kulusta. Nämä kaksi miestä olivat järjestelleet itselleen vapaata (ilmeisesti heillä olisi ollut jotain muuta tekemistä) ja kärränneet Nimettömän luokse kuorma-auton kerta. Nimetön oli ovea avaamaan tullessaan sanonut, että ”Ei täällä ole mitään pakattu”, jolloin miehet olivat kuulemma pyöritelleet päätään ja todenneet, että Nimettömän on syytä alkaa pakkailemaan, koska he eivät nyt siihen hommaan rupea. Että tavaroita he voivat kyllä kantaa. Nimetön oli sitten mennyt istumaan pöydän ääreen, ja sanonut, ettei sittenkään muuta mihinkään, vaan katsoo nyt tässä jonkun päivän, että jospa hänen miehensä suvaitsee taas ruveta käyttäytymään paremmin. Miehet olivat närkästyneet – eikä ihmekään, kukapa tykkäisi hypätä turhaan tuolla tavalla.

Lisäksi torstaihin kuului myös huolestuneiden sukulaisteni vierailu täällä meillä. Tosin ne eivät olleet meistä huolissaan, vaan asia koski tätä erästä uskoon tullutta sukulaista, johon kukaan ei ole tuntunut saavan juuri minkäänlaista keskusteluyhteyttä. Olin luullut tilanteen ikään kuin ”rauhoittuneen”, koska kukaan ei ole vähään aikaan valitellut, että kun keskustelua ei synny. Olin kuitenkin näköjään väärässä oletuksieni kanssa – tilanne kuulemma jatkui ja kuulemma aina vain pahempana. Pahempana siis sukulaisten näkökulmasta siinä mielessä, että jos aiemmin olikin voinut keskustella ilman Raamatun lainauksia edes muutaman sanan tai peräti lauseen verran, niin enää ei sitten sitäkään. Sukulaiset tuntuivat suunnilleen hyppivän seinälle ja yhteistuumin kertoivat, miten olivat tuossa aiemmin sinä päivänä jutellessaan tulleet siihen tulokseen, että ”nuo hömpötykset pitää saada pois sen päästä”.

Minä toin esille oman mielipiteeni; siis että en pidä siitä, että kenenkään uskoa aletaan ”kitkemään” pois – sillä eikös jokaisella ole oikeus olla uskossa ja uskoa siihen mihin haluaa – tai vastaavasti olla olematta uskossa. Sukulaiset kimmastuivat tästä. Enkö minä nyt hyvänen aika tajua tätä tilannetta? Mikä minuun on oikein mennyt? Ei, ei minuun ole mennyt mikään ja kyllähän minä tajuan oikein hyvin; kyllä minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan muutoinkin kuin tulkitsemalla Raamatun lauseita joilla hän vastailee, ja puhua myös muustakin kuin vain ja ainoastaan siitä yhdestä ja ainoasta aiheesta – en vain oikein pidä siitä, mitä tuon ”hömpötykset pitää saada pois sen päästä”- ajatuksen takana on. Suoraan sitä ei sanottu, mutta aiheesta kyllä puhuttiin ihan siinä määrin, että jokaiselle paikallaolijalle se olisi ollut selvää.

En voi mennä kieltämään, ettenkö itsekin olisi ollut tästä nimenomaisesta henkilöstä huolissani. Hänen käytöksensä on mietityttänyt ja huolestuttanut koko ajan – tosin se huolestuminen hälveni joksikin aikaa omien oletusteni vuoksi. Sukulaisia kuunnellessa tuli sitten väkisinkin sellainen olo, että ehkä pitäisi pyytää tätä tiettyä sukulaista käymään meillä tai tavata hänet jossain muualla ja koettaa jutella. Siinähän sitä sitten voi todeta, liioittelevatko sukulaiset vai onko huolestuneisuudelle edelleen syynsä.

Niin no, minähän sitten kutsuin hänet kylään. Vastaukseksi sain, että ”Kiitos kutsusta, tulen mielelläni” eikä mitään Raamatun lausetta. Väkisinkin tuli mieleen, että ehkäpä nämä sukulaiset ovat nyt ylireagoineet ja liioittelevat asioita huomaamatta sitä välttämättä itsekään. Tosin tuokin ajatukseni osoittautui siinä määrin vääräksi, että tosiaan sukulaiseni tullessa kylään ja istuessaan meille, hän ei todellakaan puhunut mitään muuta, kuin Raamatun lauseita, lukuun ottamatta tervehdyksiä ja muutamaa muuta sanaa.

Ulkoisesti sukulaiseni oli ihan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli myös edelleen ihan yhtä ystävällismielinen ja iloinenkin kuin aina ennenkin- Ei siinä mitään. Mutta tosiaan se keskustelu hänen kanssaan oli vähän niin kuin olisi seinälle puhunut. Ehkä hän esitti asiansa Raamatun sanoin ja toki monet merkitykset ovat minulle selvät, mutta… kuitenkin tuntui, etten saanut häneen juuri minkäänlaista yhteyttä. Jotenkin keskustelu tuntui tosi turhauttavalta.

Minä kyselin häneltä muun muassa, että mitenkäs ne hänen opiskelunsa ovat sujuneet, johon hän vastasi: ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.” Minä tietysti vänkäämään, että eihän nyt tuollaiset asiat hukkaan mene eikä turhaa ole – opiskelusta on varmasti paljon hyötyä elämää ajatellen. Johon sukulaiseni kommentoi, että ”Jeesus on tie, totuus ja elämä.”

Olisin tietysti voinut ruveta inttämään, että vaikka usko onkin hänelle tärkeä asia ja saa ollakin, niin kai sitä elämässä pitäisi olla jotain muutakin. Sanat kuitenkin ikään kuin juuttuivat kurkkuuni, enkä jaksanut alkaa väitellä. Päätin vaihtaa aihetta ja katsoa, josko voisimme jutella jostakusta muusta aiheesta. Sillä kyllähän puhuttavaa riittää periaatteessa aina, kun vain viitsii vähän panostaa.

Kysyin, mitä hänen äidilleen kuuluu. (Minä kun näen häntä niin harvoin.) Sukulainen meni myrtyneen näköiseksi ja puuskahti, että ”Kavahtakaa ihmisiä.” Minä lypsämään: ”Onko teillä riitaa?” Johon sukulainen: ”Ei hän ole tullut tuomaan rauhaa maan päälle.” Minä huokaisen, sukulainen jatkaa suurin piirtein näin (sisällön kyllä muistan, mutta en tunne niin tarkkaan Raamattua, että osaisin jakeiden sanojen järjestystä tai muotoja): ”Hän on tullut nostamaan pojan isäänsä vastaan ja tyttären äitiään vastaan.” Minä huokaisin uudestaan ja puuskahdin, että miksi ihmeessä ’näistä asioista’ pitää riidellä – eivätkö he voisi kaikesta huolimatta olla sovussa? Sukulainen hymähti ja puuskahti viimein hetken hiljaisuuden jälkeen, että ”Ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perheenjäsenensä.”

 Minä toistin uudelleen saman, mitä olin aiemminkin sanonut – siis että pakkoko näiden asioiden vuoksi on riitelemään alkaa, eivätkö he nyt hyvänen aika voisi olla sovussa ja rakastaa toinen toisiaan. Sukulainen puuskahtaa, että ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Mutta ajattelepas, että ’Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias’.” Minä kysyin, eikö hän voi olla sovussa omien perheenjäsentensä kanssa, koska he eivät ole samoilla linjoilla hänen kanssaan. Hän vastasi, että ”On sanottu, että ’Missä teitä ei oteta vastaan, lähtekää pois siitä talosta’”.

Minä huokaisin taas, ja kysyin, onko hänen pakko olla noin ehdoton. Hän vastasi, että ”Joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan.” Tässä vaiheessa pelkät Raamatun lauseet alkoivat hieman tympäistä – ikään kuin hän ei olisi puhunut ollenkaan omalla suullaan. Kysyinkin sitten, että voisiko hän vaihteeksi olla siteeraamatta Raamattua. Ja arvatkaapa, mikä oli vastaus? ”Ei, en voi. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi.” Muistutin, että vaikkei hän koko ajan Raamattua siteeraisikaan, niin ei kai siinä mitään väärää ole. Sukulainen toisti edellisen lauseensa uudelleen.

Että tuota rataa se meidän keskustelumme sitten meni siihen saakka, kunnes sukulainen katsahti kelloon ja sanoi, että nyt on kyllä mentävä. Kiitti juttuseurasta ja aikoi tulla käymään pian uudelleen. Toivotti heipat, lähetti miehelle terveisiä.

Hänen lähdettyään istuin itsekseni miettimässä sitä äskeistä visiittiä ja keskustelua. Täytyy sanoa, että tuo hänen vierailunsa ei nyt kyllä ollut oikein sellainen kuin odotin. Odotin nimittäin, että oltaisiin voitu puhua asioista ihan ”oikeasti” ilman minkään kirjan siteeraamista. Mutta kuten sanottu, toisin kävi. Mukavahan häntä oli nähdä, mutta silti tuosta keskustelusta jäi vähän tyhjäksi. Kuten sanottu: ikään kuin hän ei olisi puhunut ollenkaan omalla suullaan. Vaikka en toki väitä, etteikö hänen sanomiinsa asioihin olisi sisältynyt merkityksiä siitä, miten hän ajattelee ja miten hän tuntee jne., mutta kuitenkin.

Laittelin sitten viestiä yhdelle serkulleni ja kerroin tapaamisesta. Myönsin, että olin näemmä elätellyt turhia toiveita sukulaisten liioittelusta. Serkku tulikin sitten vähän myöhemmin käymään ja vaikutti olevan entistä enemmän huolissaan. Minä en osaa sanoa, pitäisikö tuollaisesta nyt sitten olla huolissaan, vaiko ei. Mutta kuten varmaan arvaatte, niin kyllähän se minäkin toivon, että tosiaan sitä toisenkinlaista keskustelua ja juttelua voisi olla… Mutta eihän toista voi sellaiseen pakottaa.

Mikä minua tässä nyt lisäksi kiusaa on se, että sukulaiseni pommittavat jatkuvasti kysellen, josko olen keksinyt jotain, mitä tässä nyt voisi asian hyväksi tehdä. Ei – en minä ole keksinyt mitään, kun en edes tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä vai pitäisikö tässä tehdä yhtään mitään. Ei kai se minun asiani ole päättää. Tai muidenkaan. Kai hän itse tietää, mitä tekee?

Neuvolakäynnistä puolestaan sen verran, että sekin on nyt takana päin, ja kaikki on ihan niin kuin pitääkin.

Taitaa olla parasta, että kirjoitan perjantaipäivästä ihan oman erillisen päivityksensä, ja lisäilen sen sitten seuraavaksi – ei veny tämä ”liian” pitkäksi.