Ehdin kuin ehdinkin asuntotoimistoon, ennen kuin se sulki tältä päivää ovensa. Virkailijat naurahtivat, että olivat juuri olleet näpyttelemässä tekstiviestiä ko. asiasta. Hyvä siis, että paukkasin ovesta sisään tuolla tavoin ”viime tingassa” – muuten olisi mennyt huomiseen saakka. Tosin ei meillä sittenkään ihan hirveää hätää olisi tullut – riittää kuulemma varsin hyvin, että nimenomaan huomenna (iltaan mennessä) viemme tavaramme täältä pois. No, eipä sillä; eihän täällä paljoa viemistä olekaan. Jotain kuitenkin.

Pääsin siis sittenkin pesemään niitä keittiön kaappeja tälle päivää, vaikka aika hyväksi ne oli kyllä näköjään pyyhittykin. Mutta kuten sanottu, parempi vetää joka paikka vielä ihan itse, niin tietää sitten kaiken olevan sellaisessa kunnossa, kuin itse haluaa.

Sen kummempaa valittamista asunnon kunnosta ei ollut. Ulko-oven avaamisen kanssa oli jotain häikkää, mutta tuo ongelma kuulemma korjaantuu, kunhan kiristää joitain lukon seutuvilla olevia ruuveja. Ainakin mitä luultavimmin. Vessan peilikaapin lampusta puuttui se suojakupu – tai mikä se nyt onkaan – mutta lamppu siinä kyllä oli. Tuosta täytyy kai kuitenkin käydä sanomassa huomenna, jotta meille ei tuosta tule jossain vaiheessa jotain laskua. Vaikka tuskin on kyse mistään kovin kalliista operaatiosta. No, silti.

Niin, sisälle siis kannettiin muutamia laatikoita – jotka sisälsivät pääasiassa keittiötarvikkeita, eivätkä olleet mahtuneet pakuun. Siinä minä sitten pesin niitä kaappeja ja jääkaapin, sekä ladoin astioita kaappeihin. Astianpesukoneen totesin haisevan aivan märänneelle, mutta eipä sillä, kyllähän minä sen kuitenkin olisin kertaalleen tyhjänä pyörittänyt, ennen kuin sinne astioitani olisin laittanut. Täytyy vain ostaa jotain vahvaa ainetta ja puhdistaa kone noin muuten, niin eiköhän hajut lähde.

Saapa kyllä nähdä, mitä tuosta meidänkin asumisesta tuolla tulee. Koimme nimittäin pienen yllätyksen. Siis eihän tässä muuta, mutta lähtiessämme täksi viimeiseksi yöksi tänne huomasimme, että kas kehveliä, viereisessä talossahan (no Luojan kiitos, että ei sentään samassa) asuu joitakuita romaneja. Niin, vaikka mies nyt onkin romani, ja vaikka romanikulttuuri tässä arjessa onkin mukana tosi vahvasti, niin muut romanit naapurina eivät tosiaankaan välttämättä ole mikään hyvä asia. Mahtaa kuulostaa oudolta, mutta kyllä vain, siinä on kuitenkin järkeä.

No, joka tapauksessa. Uusi asuintalo on pihassa, jossa on useampia luhtitaloja ikään kuin jonkinlaisessa neliössä. Meidän asuintalomme vieressä on toinen luhtitalo – siis siten, että näiden talojen päädyt ovat vastakkain. Nämä kaksi taloa sijaitsevat tontilla siten, että niiden parveke/terassipuolet pikku pihoineen ovat sen varsinaisen suuren, koko taloyhtiön yhteisen, piha-alueen suuntaan. Ne varsinaiset pääsisäänkäynnit asuntoihin ovat sitten vastakkaisella puolella, jossa koko tonttia rajaa aita. Molemmilla puolilla tätä meidän asuintaloamme menee ajotie, mutta terassin oven kautta on suorastana mahdotonta kannella sisään tavaroita, vaikka se sitä kautta helpompaa olisikin. Pakko siis käyttää pääsisäänkäyntiä, ja siten myös varsinaisen muuton ajaksi ajaa auto siihen oman oven eteen.

Luulette kai, että hyppäsin aiheesta toiseen, mutta ehei. Odottakaas nyt, tästä tulee vielä hauskaa. Ainakin minua ja miestä alkoi loppujen lopuksi jopa naurattaa eräs tietty asia, mutta sekin selviää tässä vielä, kunhan jaksatte hetken malttaa.

Siis; asunnosta autoon mennessämme bongasimme muutaman romaninuoren seisoskelemassa sen meidän talostamme seuraavan talon toisessa päässä. Mietittiin, että asuukohan tässä joitakin muita, vai ovatkohan nuoret jonkun luona kylässä.

Lähdettiin siitä sitten ajelemaan ajotietä eteenpäin, peruuttamisen kun ajattelimme muodostavan meille suoranaisen ongelman (mikä tulikin sitten ihan käytännössä testattua ja todettua). No niin – pääsimme jo melkein pois sieltä ajotieltä, kunnes yllättäen matkamme katkesi lyhyeen. Juuri ennen tämän pienen ajotien avautumista parkkipaikalle, siinä parkkipaikan puolella nökötti auto. Poikittain. Mies siinä hörähti, että eipä tässä tarvitse enää sen kummemmin ihmetellä, asuuko näissä pihoissa muita romaneja vai eikö. Siinä sitten peruuteltiin, kunnes bongattiin taas ne samat nuoret siinä seisoskelemassa. Mies pysäytti auton, ja kysäisi nuorilta, josko auton omistaja olisi tavattavissa. Auton omistaja oli kuulemma heidän isänsä, joka kyllä oli noin muuten tavattavissa, mutta sen verran humalassa, että ei kuulemma käsittänyt sillä hetkellä juuri mistään mitään.

No, eihän siinä sitten muuta, kuin peruuteltiin sitä ajotietä pois. Mies siinä manaili moneen kertaan, ja kyllähän se peruuttaminen jo meinasi hermot viedäkin. Ajotie kun ei ollut suora, ja kaiken lisäksi kyseistä ajotietä ja tonttia reunustava aitakin oli jotenkin omituisesti kallellaan ja vinossa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja vältyttiin ajamasta autoa mihinkään väärään paikkaan. Tänne ajellessamme naurettiin siinä tuolle parkkeerausepisodille; mies etenkin. Useinhan tässä on nimittäin kuultu siitä kuuluisasta romanien parkkeeraustyylistä – jota mies ei kuitenkaan itse harrasta. Tilanne oli jotenkin huvittava, vaikka peruuttaminen ei paljoa naurattanutkaan. En lyödä nyt oikeita sanoja kertoakseni, mikä tässä nyt niin hauskaa oli, mutta ehkäpä te tajuatte pointin sanomattakin…

Hauskuudesta huolimatta lähdettiin tässä sitten miettimään, kuinka mahtaakaan meidän asuminen tuolla lähteä liikkeelle. Nimenomaan näiden romaninaapureiden takia. Ensinnäkin tietysti siinä mielessä, että jos nämä kyseiset naapurit ovat jotain häiritsevän sorttisia (noin niin kuin muita naapureita ajatellen) niin äkkiäkös siinä itsekin saa ikävän leiman otsaansa. Sitähän emme tietenkään halua. Toisekseen sitten se, että tuollainen ikään kuin liian lähellä asuminen on melkoista kyttäämistä. Se on vähän siinä ja siinä, kuinka tuossa nyt itsekään voi halutessaan vetää verkkareita jalkaansa ja pujahtaa lenkille – tai muutenkaan toimia näin ”vapaamielisesti”, kuin mitä nyt on täällä asuessaan voinut tehdä. Samperin samperi. Eiväthän he toki meillä sisällä ole katsomassa, mitä milloinkin tapahtuu, mutta näemmä porukkaa kuitenkin pyörii siinä sillä tavalla, että on hankala olla törmäämättä kehenkään, ellei sitten ala kulkemaan terassinoven kautta. Mikä on sekin hankalaa, koska sitten käy niin, ettei terassinovea saa lukkoon.

Kolmas asia on tietysti se, että koska naapurissa kerran asuu romaneja, menee kai tuo meidänkin tuolla asumisemme sitten ikään kuin väistämättä vaikka kenen korviin, ennemmin tai myöhemmin. Ja me kun ajattelimme pitää asuinpaikkamme ikään kuin salassa, noin niin kuin suurimmalta osalta ihmisistä – jotta saadaan asua ja olla rauhassa ilman, että joku on keskellä yötä pyrkimässä sisälle. No, tietysti tuohonkin löytyy ratkaisu; pakkokos sitä on laittaa nimeä oveen, tai päästää ketään sisälle. Ei tietenkään. Ei sitten mikään pakko.

Mutta, lopetan nyt tuon asian miettimisen – kaipa se aikanaan selviää, mitä tehdään ja miten tehdään. Väliaikaisesti on ainakin johonkin asetuttava, sehän nyt on ihan selvää. Ja kukapa tietää, kuinka hyvin tuo meidän asuminen tuolla menee – eipä me kuitenkaan siinä pihalla erityisemmin hengailla. Noita muita käytännönasioita täytyy sitten pohtia tarkemmin.

Nyt on lähdettävä koiran kanssa lenkille ja paineltava nukkumaan – huomenna olisi vielä paljon tekemistä. Saattaa olla, että käväisen vielä kirjoittelemassa jotakin ennen nukkumaanmenoani.