Emmepä olleet ehtineet lähteä vielä yhtään mihinkään, kun eräs yhteinen naispuolinen tuttumme (jonka kanssa emme viime aikoina ole kovinkaan paljoa olleet tekemisissä) poikkesi 5-vuotias poikansa käsipuolessaan kyselemään, josko poika voisi viettää meillä muutaman tunnin. Hänellä kun oli tiedossa jokin ”tärkeä meno”, josta ei kuulemma millään voinut tinkiä – eikä poikaakaan mukaan tuonne voinut ottaa. Päätettiin siinä sitten pikaisesti, että no miksipä ei – kysehän on kuitenkin vain muutamasta tunnista, ja poika itse varsin suloinen lapsi.

Pojan tultua hoidettiin asiat ihan kuten oltiin alun perin suunniteltukin. Käytiin pikaisesti ruokakaupassa ja minä hain pakettini. Tultiin kotiin, ja laitoin ruokaa. Poika sanoi syöneensä jo kotonaan, mutta pisteli silti hyvällä halulla makkarapottuja. Kävin käyttämässä koiran lenkillä sillä välin, kun mies koetti viihdyttää poikaa. (Niin, meillä kun tämä aktiviteettivalikoima 5-vuotiaille on vähän suppea vielä tässä vaiheessa…)

Katseltiin uutisia, jolloin poika kysyi, että mitä se sota oikein on, ja että miksi ”ne” sotivat keskenään. Poikaa ihmetytti kovasti, eikö olisi helpompi sopia asiat ja lyödä kättä päälle. Mies koetti sitten jotain siihen sanoa. Että niin, tietysti se niin olisi järkevintä, mutta aina se ei onnistu. Poika nyökkäsi ja vaikeni asiasta. Pitemmän ajan kuluttua (puolen tunnin päästä) poika tuli katsomaan, kun koetin taas hieman harrastaa tuota tavaroiden pakkailua, aukaisi suunsa ja kysyi, että siksikö se tarhan Villekin löi turpiin sitä Mikoa? Että kun ne eivät ole voineet sopia ja lyödä kättä päälle? Että eikö se ole vähän niin kuin sota? No, tavallaan – mutta luultavasti Ville ja Miko ovat kavereita pian tappelunsa jälkeen, kun taas nuo sotivat maat eivät.

No juu. Määräaika tuli täyteen, ja poikaa olisi pitänyt jonkun tulla hakemaan – vaan eipä näkynyt eikä kuulunut. Otin sitten puhelimen käteen ja soitin, koska poika alkoi olla väsyneen oloinen. Viimein sieltä sitten vastattiin, ja nainen pyyteli, josko poika saisi jäädä tänne meille yöksi, hänen kun olisi vielä tarkoitus lähteä ”viihteelle”. Lupasin soitella hetken kuluttua takaisin. Pikapalaverin jälkeen päätettiin suostua, vaikkakin hieman pitkin hampain – olisi nimittäin ollut parempi, että tästä olisi puhuttu ja sovittu ihan etukäteen. Mutta että niinhän siinä sitten kävi, että poika jäi tänne yöksi. Ohjeeksi saatiin vain, että poika tulee laittaa nukkumaan viimeistään puoli kahdeksalta, herätty kun on jo kukonlaulun aikaan. Nythän poju sitten tuhisee tuolla jo täyttä häkää.

Täällä on siis varsin rauhallinen tunnelma – pojan äidin käytös vain mietityttää, ja on tässä hieman puhuttanutkin, eikä kai mikään ihme. Tekisi mieli sanoa henkilölle itselleen jotain aiheeseen liittyvää sillä tavalla hienovaraisesti, mutta mietinnän alla on, että mitä.