Luulin siis pääseväni unten maille, mutta mitä hullua. Ensin ajatukseni eivät antaneet minulle rauhaa, sitten oli hankala muuten vain löytää sopivaa asentoa, jossa iskiaskivut eivät kovin paljoa vaivaisi. Kun sitten onnistuin sopivan asennon löytämisessä edes jotenkuten ja olin juuri nukahtamaisillani, mies alkoi puhua unissaan, parahti sitten suurella äänellä ja heräsi. No. Muutama sana vaihdettiin, ja yritettiin taas nukkua.

Kuinka ollakaan, koira alkoi kitistä kuin taikaiskusta niin, että järki meinasi lähteä päästä. Minä nousin turhautuneena ylös, ja kävin vessassa – koira seurasi minua toiveikkaan oloisena, ja jäi sitten vinkumaan tuulikaapin oven kohdalle. Huokaisin, ja juttelin sille. Ajattelin, että jospa se nyt rauhoittuisi, mutta ei. Se jatkoi vain vinkumistaan, ja halusi selvästi ulos. Minä huokaisin ja aloin hermostua – mikä tässä nyt oikein maksaa, koirahan on käynyt hyvänmittaisen lenkin illalla, tehnyt tarpeensa ja niin edelleen, ei sitä ennenkään ole tähän aikaan yöstä käytetty pihalla. Koira kuitenkin jatkoi piipitystään, joten puin lisää päälleni ja lähdin sitten yökävelylle.

No, koira ei kyllä kitissyt turhasta – olihan sillä tarpeet jos minkälaiset, tosin tuossa riitti ihmettelemistä, koska tuo iltainen lenkkikin oli noilta osin oikein hyvin onnistunut. Joo… No, puolisen tuntia käpyttelin koiran kanssa, ja tulin sitten takaisin sisälle.

Takaisin sänkyyn päästyäni tuumasin miehelle, että jospa nyt vihdoinkin saisi nukkua. Mutta ei. Iskias tuntui oikein yltyvän, vaikka missä asennossa koetin maata. Mies nukahti onnekseen pian – ja minäkin pääsin taas siihen tilaan, että olin nukahtamaisillani. Yhtäkkiä olohuoneen puolelta alkoi kuitenkin kuulua kissan naukumista – sellaista, että johan sitä ihmetteli, että mikä nyt oikein on vialla. Mieskin havahtui ja kysyi, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Minä totesin, että kissa naukuu, ja lähdin katsomaan, mistä moinen naukuminen johtuu. Nähdäkseni kissalla ei ollut mitään hätää. Se makoili tyytyväisen näköisenä omalla paikallaan, ja lopetti naukumisensa heti minut nähdessään. Heti pois lähtiessäni se alkoi naukua uudelleen, joten silittelin sitä hetkisen. Mieskin tuli unenpöpperöisenä katsomaan tapahtumia vain todetakseen, että kai kissa sitten vain tunsi olonsa yksinäiseksi tai jotain.

Saatiin siis kissa rauhoittumaan, mutta koirapa aloitti konserttinsa uudelleen. Tai eipä mistään konsertista sinänsä voitane tässä yhteydessä puhua, sellaista pientä vikinäähän se koirulin ”elämöinti” vain oli. Pohdiskelin tovin, mikä sillä tällä kertaa on hätänä – mutta syy kyllä selvisi nopeasti. Leikkiähän se vain olisi halunnut, mutta eihän senkään kanssa nyt kukaan yöllä ala leikkimään. Lopulta koira lopetti vikinänsä, kaiveli ja pyöriskeli ikään kuin pesän itselleen tehdäkseen ja alkoi makaamaan meitä edelleen välillä hassusti luuraillen.

Mies nukahti – minun oli pakko nousta hetkeksi ylös, koska nälkä yllätti. Nyt tässä syötyäni ja kirjoitettuani painun uudelleen nukkumaan – jospa nyt saisin herätä vasta aamulla.