Unohdin tulla toivottamaan teille kaikille yhteisesti hyvää Itsenäisyyspäivää, ja nyt se taitaa sitten olla vähän liian myöhäistä. Kirjoittelenpa kuitenkin jotain muuta, minkä jälkeen pitäisi kovasti koettaa saada unen päästä kiinni.

Mies käytti ihmeekseni koiran aamulla pihalla, joskin vain hyvin lyhyellä kävelyllä. Jossain vaiheessa nukkuessani hän oli myös onnistunut kävelemään läheiselle huoltoasemalle ostoksille (voi, älkää kysykö) ja palaamaan sieltä erään tuttavan kyydillä. Siinä jonkin aikaa varsinaisen heräämiseni jälkeen lähdettiin sitten käymään anoppilassa, siis miehen vanhempien kotona. Matkan varrella piti poiketa Siwaan, kuinka ollakaan, ja minua raivostutti niin, että teki mieli mennä sanomaan sille Siwan myyjällekin pari valittua sanaa. (En toki mennyt.)

Päästiin sitten sinne miehen vanhempien luokse, lopultakin. Siellä mies sai osakseen nuhdesaarnoja, enkä minä pannut sitä ollenkaan pahakseni – joskaan se ei auttanut mitään, vaikka enhän minä sitä siinä vaiheessa vielä tiennyt. Anoppi patisti miehen nukkumaan – mutta eihän se tietenkään kauaa pysynyt unten mailla, kun taloon tulla tupsahti muitakin vieraita, jolloin mies nousi säikähdyksissään (kyllä vain, säikähdyksissään) ylös katsomaan, keitä tulijat oikein ovat. Tuttujahan ne vain olivat, kuinkas muutenkaan.

Aika pian näiden muiden vieraiden lähdön jälkeen mies alkoi vaatia, että meidänkin pitää nyt kyllä lähteä kotiin päin. Myönnyin sitten, mitäpä me anoppilassakaan koko päivää kuppaamaan. Ajattelin sitä paitsi, että tilanne kaikin puolin helpottuu, jahka päästään kotiin – ehkäpä miehenkin olotila on illasta jo ihan toinen.

No joo. Päästiin kotiin, oltiin kotona… Ei siinä sen kummempaa. Mies nukkuikin, minä olin tyytyväinen. Kunnes sitten yhtäkkiä se nousee ylös, kyselee ”ostostensa” perään – ja kun minä sanon, että se on kumonnut ne kurkkuunsa eikä niitä enää ole, se alkaa vaatia, että meidän pitää lähteä käymään kaupassa. Minä huokaisen, sanon, että eikö se nyt millään riittäisi – ajattelisi nyt jo itsekin vähän. Ei, ei se riitä – pakko, kerta kaikkiaan pakko. Minä istun vaiti, koetan kovasti laskea kymmeneen, jotta en menettäisi hermojani ja alkaisi huutaa kurkkusuorana. Mies kuitenkin keskeyttää laskemiseni tivaamalla, että lähdenkö minä, vai pitääkö tässä ihan taksi tilata. Sekunnin murto-osan mieleni teki purskahtaa joko itkuun tai nauruun, mutta sitten suutahdin. On se nyt perkele kumma juttu, ettei ihmiselle riitä yhtään mikään, ei sitten millään! Käydään sitten kaupassa – mutta kauppareissun jälkeen mennä kyllä käymään uudelleen siellä hemmetin anoppilassa, saatpahan käydä näyttämässä, miten hienosti olet lupauksesi pitänyt tämän kyseisen asian suhteen.

Koira mukanamme mentiin sitten autolle, jolloin minä huomasin, että kas, taas on satanut lunta – ja auto pitää putsata ja rapata – taas. Niinhän siinä sitten kävi, että meikäläinen rupesi raivoamaan sille siinä jotakin – mutta mies ei vastannut mitään, josta päättelin, että se tuskin edes kuunteli purkaustani tippaakaan. Kiva, kiva.

Sitten ajettiin kauppaan, jonka pihalla oli sellainen tungos, että hyvä, kun pääsi kolaroimatta pois. Käytiin sitten istumassa hetken aikaa siellä anoppilassakin, kunnes huomasin, että tässähän tulee kiire, jos meinaan niitä Linnan Juhlia katsella kotoa käsin. Ja sitten tultiinkin kotiin. Minä katselin Linnan Juhlia, mieskin katseli – ja alkuun se tuntui tajuavankin jostain jotain. Jonkin ajan päästä se sitten meni nukkumaan vain heräilläkseen vartin välein, ja kyselläkseen, että mitä sieltä televisiosta tulee – tai että ”Mikä tuo on?”

Tein muutama tunti sitten hyvänlaisen iltalenkin koiran kanssa. Lenkissä oli hyvää sekin, että vastaan tuli muitakin koiria – joiden kanssa koirani sai sitten tehdä hieman tuttavuutta. On se hyvä, että tuota kontaktia voi ottaa tuollakin tavalla – meikäläistä kun hirvittää lähteä ruuhka-aikaan mihinkään koirapuistoon. Ei siinä muuta, mutta jatkuvasti tuntuu olevan paikallislehden palstoilla kirjoituksia siitä, miten koirapuistossa on joku koira hyökkinyt muiden kimppuun tai purrut toista koiraa pahasti. Enhän minä toki sellaiseen koiraani halua, ehen.

Jaa. Entäpä sitten tämä Itsenäisyyspäivä itsessään? Minä olisin halunnut ihan kunnolla jotenkin ”viettää” tai juhlistaa tätä päivää – mutta eipä se sitten ihan niin mennytkään. Vaikuttimia oli useampiakin, mutta ei niistä sen enempää, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Itsenäisyyspäivä sitten meni ihan hyvissä tunnelmissa. Tulin katsoneeksi Tuntemattoman sotilaan – joka muuten välistä itketti sekä nauratti. Linnan Juhlat tietysti katsoin myös, kuten tuosta edellisestä postauksestani voi huomatakin… Täytyypä muuten ihmetellä, miksi ihmeessä hengissä olevia sotaveteraaneja ei oltu kutsuttu paikalle. Vielä olisi hyvä mahdollisuus siihen – mutta ehei, tämäkin tietysti huomataan vasta vuosien päästä – sitten, kun on jälleen kerran liian myöhäistä.

No, mutta sen kummemmitta paasauksitta voin sanoa, että siinäpä se minun Itsenäisyyspäivän viettoni sitten oli. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuten sanottu, ajattelin kyllä jotain muuta, mutta; ei aina käy niin, kuin haaveillaan…

Eikä se tosiaan käykään. Olin nimittäin juuri äsken aikeissa kirjoittaa, että onneksi meillä on tällä hetkellä niin sanotusti rauha maassa – mutta onneksi en sittenkään kirjoittanut.

Nimittäin, minä vihdoin ja viimein kuvittelin, että tässä talossa on yö – ja että mieskin ottaa ja nukkuu aamuun saakka, jotta se voi aamusella sitten lähteä kiltisti työkaverinsa hakemana töihin, ja tympeä viikonloppuni saa vihdoinkin päätöksen.

Yöhän täällä tosin on, ja muuten kyllä rauha maassa – mies vain otti, ja heräsi jo kolmannen kerran tunnin sisään ylös. Siinäpähän valvokoon, voisi joku kenties tokaista, mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Tässä saattaa kuulkaas mennä pilalle meidän molempien yöt, ja pahimmassa tapauksessa vielä huominen päiväkin. Saattaa lisäksi olla, että mies saa minut tuolla ”Nukun – valvon – nukun – valvon”- touhullaan loppujen lopuksi kihisemään kiukusta ihan tosissaan.

Huomatkaa nyt kuitenkin, että asiat vain saattavat mennä niin – eiväthän ne välttämättä mene. Välttämättä, toivottavasti. Paras kuitenkin olla toivomatta liikoja. Meikäläisellä kun on niin huono tuurikin, että vaikka joku asia olisi muuten ihan itsestään selvä, niin sen tullessa minun kohdalleni siitä tuleekin sitten vähän vähemmän selvä.

Juu. Nyt taitaa olla niin, että meikäläinen tekaisee itselleen iltapalaa, jos tässä pimeässä pirtissä yleensä mitään näkee (niin, tässä kun ei näköjään tosissaankaan saada niitä lamppuja kattoon, ei edes yhden yhtä) ja painelen sitten levolle. Meikäläinen kyllä nukkuu tämänkin yön sohvalla, jotta miehen pyöriminen ja hyöriminen ei niin häiritsisi – mutta voihan se tietysti olla, että se kulkee taas koko yön ja porisee siinä kulkeissaan niin, että uneni ovat siltä kertaa luetut.

Tässä vaiheessa kuitenkin toivotan hyvää yötä – tulen huomenna jossain vaiheessa tekemään selkoa tapahtumista.