Varsinainen ”pääaika” Joulusta olisi nyt sitten vietetty, vaikka joidenkin mielestä Joulunaika päättyykin vasta Loppiaiseen, jolloin moni purkaa kuusen ja koristeet pois odottamaan taas ensi vuotta. No – tavallaan pitäydyn tuossa itsekin, ja pidän uhmakkaasti koristeita tammikuulle, jolloin alan sitten niitä hiljakseen keräilemään pois…

Katsotaanpas nyt, mitä minun pitikään kirjoittaa?

Aatonaattona olin tosiaan hieman alakuloinen ja pahantuulinen, mikä johtui kaiketikin väsymyksestä, kiireestä ja stressistä. Erään rakkaan poisnukkuminen (joka tosin tapahtui alkuvuodesta) herätti myös minussa jonkinlaisia ristiriitaisia tunteita; Joulun aika on minusta ihanaa aikaa, mutta ikävä oli myöskin suuri. Tuntui oudolta ajatella Joulun viettämistä ilman Häntä; viime Joulu kun meni Hänen kanssaan. Nyt ei sitten voinut edes puhelua sinne suuntaan ottaa, mikä jotenkin ”iski” vasten kasvojani.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen koitti sitten aattoaamu, ja olin hieman paremmalla päällä. Valitettavasti onnistuin taas pahoittamaan mieleni. Oli ollut puhe, että mies käyttäisi koiran aamusella pihalla, koska itse olin niin väsynyt. Tällä kertaa lupaus ei kuitenkaan täyttynyt, koska mies valitti oloaan ja jumittui sänkyyn makaamaan. (Myöhemmin sitten selvisi, että miehellä oli kuumetta…)  Minua tympi – ja puhisin mennen tullen palatessani, että kun tässä saa kaiken yksinään tehdä, eikä mies tippaakaan auta. Tosin se ei ollut totta, koska auttoihan se minua aatonaattoiltanakin ainakin jonkin verran.

Saatuani päältäni äkäilin sitten jonkin aikaa, ja painelin itsekin peittojen alle. Makasin valveilla ja syytin itseäni siitä, että olin pahalla päällä Jouluaattona. Nukkua olisin tahtonut, mutta siitä ei tullut mitään, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Minuahan nimittäin alkoi väsyttää juuri niillä hetkillä, kun mies nousi ylös ja huomautti kellonajasta –meidän kun piti lähteä käyttämään mummoa asioilla vielä, kun kaupat kerran olivat auki.

Minä äkäilin siitäkin – kuin pikkulapsi konsanaan. Että aina sitäkin pitää käyttää, minä en kyllä lähde mihinkään – miksei kukaan muu koskaan käytä sitä, ja miksei se voi koskaan pyytää ketään muita, kuin aina vain meitä. Onhan tuossa toki perääkin, mutta eipä aikaakaan, kun aloin viljellä varsinaisia itsesyytöksiä mielessäni.

Joka tapauksessa haimme mummoni ja veimme hänet kaupan ovelle saakka. Mummo kyseli ihmeissään, enkö minä tule ollenkaan kauppaan mukaan. Minä mutisin, että jos hänellä kerran on vain muutama ostos, niin kai hän nyt saa ne sieltä itsekin. Mummo sitten paarusti kauppaan, ja me ajoimme auton parkkiin siten, että pystyimme samalla seuraamaan, milloin mummo tulisi kaupasta ulos, jotta voisimme ikään kuin koukata hänet takaisin kyytiin.

Autossa mummoa odotellessamme aloin pikkuhiljaa hieman piristyä ja rauhoittua. Pyysin mieheltä anteeksi käytöstäni, mutta hän totesi ymmärtävänsä. Juteltiin siinä aikamme kuluksi, vaikka ihme kyllä mummon kauppareissussa ei tosiaan kovin kauaa tällä kertaa mennyt. Kurvattiin ottamaan mummo takaisin kyytiin ja vietiin hänet kotiinsa. Sen jälkeen lähdettiinkin sitten varsinaiseen Joulun viettoon; kuuntelemaan/katselemaan telkkarista Joulurauhan julistusta ja sen semmoista.

Päivän hieman valjettua mies otti ja yllätti – ja keitti riisipuuron. Heh. Olin aika ällikällä lyöty, mutta mukava yllätyshän tuo oli. (Ehkä se otti hieman vaaria väsyneistä puheistani, tiedä häntä.) Puuron valmistuttua ruvettiin tietysti syömätouhuihin, ja siitä se varsinainen aaton vietto alkoikin.

Läheisiä ja samalla paikkakunnalla asuvia sukulaisia tavattiin. Kuunneltiin Joululauluja ja katsottiin Jouluun kuuluvia ohjelmia televisiosta. Käytiin ajelemassa ja katselemassa ihmisten jouluvaloja – löytyi muuten vain pari paikkaa, jossa valoja oli suorastaan ”yltäkylläisesti”. Pohdiskeltiin Joulun sanomaa. Vierailinhan minä välillä täällä koneellakin, tosin vain pikaisesti… Yöllä syötiin ja valvottiin, mitä kaiketi Jouluna voikin tehdä ihan hyvällä omallatunnolla.

Joulun aika siis meni mukavasti. Tänään tapasin serkkuni ja pohdiskeltiin, että mahtaa Etelä-Suomessa olla mukavat kelit ajella, kun tuulee ja on lumimyrsky – ja lunta kinostuu teille. (Radiossa sanoivat, että ajoväyliä on paikoin tukossakin…)

Onnistuin myös tympääntymään hieman kauempana asuviin sukulaisiini. Kovasti ovat pyydelleet käymään Joulunpyhiksi. Alkuperäinen ajatukseni olikin, että miksipäs ei – mutta nythän sattuikin niin, että Joulu osui viikonlopulle (mitä en vielä ihan vähän aikaa sitten osannut ottaa huomioon, koska en ollut kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota).

Tapaninpäivänähän sitä useimmiten kyläillään, mutta tänä Tapanina kyläilyt jäivät sikseen. Ensimmäinen syy oli nimenomaan Tapaninpäivän sunnuntaiksi sattuminen – tämä alkava päivä kun on kuitenkin maanantai, eikä tänäänkään sopisi ihan rättiväsynyt olla. Toinen syy oli se, ettei minua oikein inspiroi ensin ajaa körötellä reilua kolmea tuntia tien päällä suuntaan sen vuoksi, että saisin nähdä sukulaisiani peräti pari tuntia, eikä minun tarvitsisi paluumatkaa ihan säkkipimeässä tehdä. Kolmas syy (joka tuli vasta Tapaninpäivän aamuna esille, ja joka ei suinkaan ole se vähäisin, kuten ehkä kohta ymmärrätte) oli puolestaan se, ettei mies kyseiseen kyläpaikkaan olisi ollut tervetullut – ja olisiko minun sitten pitänyt ottaa auto, lähteä huristelemaan sillä ympäri Suomea (vähän kärjistettynä) ja sanoa miehelle, että ”Kuule kävele sinä pakkasessa, minä ajan autolla”? Tuskin.

Miehen tervetulleisuudesta sanottiin sukulaisten taholta seuraavaa: ”Muuten kyllä, onhan se ennenkin meillä käynyt eikä meillä mitään häntä vastaan ole – hän on niin mukava ja kunnollisen oloinen nuori mies. Mutta kun on tällainen aika, niin tänne saattaa tulla kuka vain ihan ilmoittamattakin. Naapureillekin saa sitten olla selittelemässä, kun ne kuitenkin jotakin kyselevät. Ihmettelevät, että miten meillä käy mustalaismies kylässä. Mutta ei meillä mitään häntä vastaan ole – toisella kertaa sitten voi kyllä tulla!”

Ok. Minä tosin ihmettelin, että mitä kummaa? Käynhän minäkin – tai olen useimmiten käynyt – siellä romanivaatteissa, kulkenut vapaasti pitkin raittia ja istuskellut pihalla, ollut siis esillä – jopa silloinkin, kun niitä naapureita on tullut kylään. Eikä tästä ole mitään jälkipuheita tullut. Kaikille on käynyt selväksi, että minulla on romanimies, ja sillä hyvä. Vähän on kyllä kummallista touhua, mutta minkäpä sitä kenenkään kummallisuuksille voi…

No juu, asiassa eteenpäin. Siinä siis ne kolme syytä, miksi en lähtenyt kyläilemään heidän luokseen tänä Tapaninpäivänä. Mielestäni nuo kaikki syyt ovat jo ihan yksistään päteviä ja ymmärrettäviä – eikä niitä minusta edes tarvitsisi sen kummemmin kommentoida. Mutta kas, eihän tuo oletus voi tietenkään ulottua koskemaan näitä tiettyjä sukulaisia, sieltä kun nimittäin alkoi tulla viestejä tyyliin ”No et sitten tullutkaan. :(” ynnä muuta. Minä vastailin kärsivällisesti, että tulen toisella kertaa – ja luettelin vielä nuo syyt kertaalleen läpi. Lisäsin myös, että jos mies ei ole tervetullut naapureiden vuoksi, niin ehkäpä minäkään en sitten ole. Vastaukseksi sain, että mies on kyllä tervetullut, mutta kun naapurissa asuu tietty perhe, joilla on epämiellyttäviä sukulaisia epämiellyttävine kysymyksineen. Jaa, ajattelin minä, enkä jaksanut kommentoida vastaukseksi yhtään mitään tuohon liittyvää – viestittelin vain, että ehtiihän tässä näkemään paremmallakin ajalla.

Vaikutti vähän siltä, että loukkaantumista oli ilmassa, mutta olkoon… Minun kai tässä pitäisi – tai miehen – olla loukkaantunut moisesta kommentista. Siis siihen tervetulleisuuteen viitaten…

Unohdin vissiinkin mainita, että meillä katsottiin myös ne Jouluna tulleet Kalle Päätalosta kertovat elokuvat. (Ehkäpä joku muukin katsoi?) Minua nauratti kovasti Herkon puheet ”merkityksistä”, joita hän tuntui etsivän joka paikasta ennen piirille lähtöään – olisiko tragikoominen tässä yhteydessä oikea sana kuvaamaan ko. asiaa…

Minua muuten ihmetyttää kovasti, että jokainen juhlapyhä tuntuu olevan joillekin syy lähteä baariin. Onhan se tietysti niinkin, että kaikki eivät suinkaan ole pitämässä hauskaa, vaan ehkä pakoilemassa yksinäisyyttään… mikä puolestaan on surullista. Jouluna ei pitäisi kenenkään olla yksin, sitä mieltä minä kyllä olen.

Tänään olisi sitten alennusmyyntien vuoro. Mahdan käydä parissa paikassa katselemassa, josko löytäisin jotain kivoja vauvan vaatteita – joka tapauksessa tänään on suunnattava ihan niinkin arkiseen kauppaan, kuin Anttilaan… Täytyykin muistaa rynnätä sinne heti kaupan auetessa, ettei vain jää ilman sitä, mitä on hakemassa.