Mikähän tässä nyt taas vaivaa, kun joku olematon asia tuntuu koko ajan kiristävän hermoja? Olematon siksi, että mitään kummempaa syytä tai oikeutusta ei tällaisille tuntemuksille ole… Jotenkin vain ahdistaa ja on kumman haluton olo kaiken suhteen, olipa vuorossa sitten syömistä, ulkona käymistä tai ihan mitä vain. Mikään ei oikein huvittaisi, ja tartun kaikkeen nihkeästi… Hermot tuntuvat soivan pienimmästäkin asiasta, ja kuinka ollakaan – mielensäkin tässä pahoittaa aivan turhista asioista.

Tänä aamuna ehdin jo kyllästyä siihen, että koiralle tarkoitettu avaamattomassa pakkauksessa ollut maksalaatikko oli yllättäen homepilkkujen peittämä. Päivämäärää oli vielä jäljellä, mutta kuka sitä nyt homeista ruokaa koiralleen tarjoaisi. Laitoin koirulille sitten annoksen sen omia muroja, sekä tuota kissanruokaa, mitä se muutenkin välillä tykkää käydä napsimassa. Tiedä häntä sitten, onko kissanruoka koirille kovin terveellistä, mutta jospa tästä ainutkertaisesta aamupalasta ei kuitenkaan suurempaa haittaa olisi.

Se ikävä uutinen surmatusta koiranpennusta on ollut mieleni päällä kovasti. Tuollainen suututtaa ja surettaa. Miten joku voi tehdä tuollaista??? Kaiken huipuksi menin tietysti avaamaan senkin uutisen Iltalehden sivuilta, missä kyseisestä koiranpennusta oli kuva. Sitähän minun ei olisi pitänyt todellakaan tehdä, näillä mielialoilla ainakaan. (Sillä kuten sanottu, jotenkin erikoisherkillä tässä ollaan.) Tuli ihan hirvittävän paha mieli, ja tuli oikein itku silmään. Minussa kai heräsi joku suojelunhalu, sillä minun oli kertakaikkisen pakko hakeutua silittelemään ja rapsuttelemaan tuota omaa koiraani.

Asiasta kolmanteen. Täällä näyttäisi ilma lauhtuneen ainakin hetkeksi, olisiko tuo pakkasmittari näyttänyt vajaata kymmentä astetta tuolla äskettäin koiraa käyttäessäni. Toivotaan, että pakkanen pysyykin noissa lukemissa edes muutaman päivän, vaikka eikös ne juuri päässeet uutisoimasta jotakin kylmien ilmojen jatkumisesta. Voi tietysti olla, että muistan väärinkin tai että olen uneksinut – sitähän sitä taas eilen tuli tehtyä.

Siis uneksittua. Nukuttua. Olin järjettömän väsynyt jo seitsemän uutisten aikaan, mutta sain sentään ne katsottua. Jäin katsomaan telkkaria, kun mies käytti koiraa. Sillä välin sitten olin tainnut nukahtaa. Joskus yhden maissa yöllä heräsin sitten ihmetellen, että miten kummassa tässä nyt on sohvalle päädytty. En sitten viitsinyt nousta ylös, kun koirakin näkyi niin makoisasti sohvan vieressä tuhisevan, vaan jatkoin uniani herätäkseni sitten uudelleen tuossa neljän maissa. Kauaa eivät silmäni ehtineet unesta eroon pyristellä, kun palohälytin vinkaisi kerran säikäyttäen minut ja vissiin koirankin. Vinkaisu oli sellainen lyhyt ja terävä, mahdollisimman ärsyttävä siihen aikaan aamusta. Heh.

Päädyin tietysti tarkastamaan, ettei meillä vain pala missään. Koetin kyllä kovasti nuuhkia ilmaakin, mutta nokkanihan on tunnetusti ollut tukossa melkeinpä koko raskauden ajan, joten paljonko tuollaisestakaan nuuhkimisesta on hyötyä. Joka tapauksessa lopputulos oli se, etten havainnut missään mitään ihmeellistä. Ihmettelin hetkisen, kunnes hoksasin, että taitaa palohälyttimestä olla patteri loppumassa, tuollaista ääntähän ne niinä viimeisimpinä hetkinään pitää.

Minulla alkaa olla tasapaino välillä niin hukassa, ettei ole toivoakaan nousta keikkumaan tuoleille edes palohälyttimen takia. Miestäkään en viitsinyt mennä herättämään, mutta eipä kyllä täytynytkään. Se nimittäin heräsi ihan omia aikojaan, sillä palohälytin jatkoi tuota ajoittaista piipittelyään. Mies sitten vaihtoi patterin uuteen, joskaan sekään ei auttanut. Palohälytin jatkoi edelleen tuota omituista hetkittäistä piipittelyään. Päädyimme ottamaan senkin patterin irti, ja pohtimaan asiaa tarkemmin päivällä. Eipä täällä tosiaan ainakaan mikään kyde eikä pala, joten ei se kyllä siksikään ujella. Mikä lienee vikana, olisiko sanomassa sopimuksensa irti koko palohälytin?

Mieskin sai eilen antibioottikuurin keuhkojensa vuoksi. Minä en tullut ottaneeksi selvää, oliko kyseessä keuhkoputkentulehdus, mutta ilmeisesti jotain sellaista kuitenkin, koska kerran keuhkot olivat kipeät. Joku lakkaamaton lihasjumikin sillä on päällä, eikä se tahdo lähteä millään. Ei hieronnalla, ei noilla lääkintävoiteilla, ei saunalla, ei venyttelyllä eikä liikunnalla. Lääkäri oli sitten kirjoittanut sille jonkinlaista lihaksia rentouttavaa kipulääkettä, jota se ei tosin suostunut ottamaan pakkauksessa olevan kolmion vuoksi – ”koska aamulla on ajettava töihin”.

Lääkärihän olisi tietysti kirjoittanut sille sairaslomaa, mutta mies ei ollut halunnut. Töissä ei kuulemma ole mitään erityisemmän raskaita hommia juuri näinä päivinä, joten ”ihan hyvin siellä pystyy olemaan”. Mikäpä siinä sitten. Tänään se tosin valitteli huonoa oloaan ja näkyi sillä lämpöäkin olevan. Minä vänkäsin sitä painumaan työterveyteen tai vaikka arvauskeskukseen (täällä meillä päin kun on sellainen työterveysvastaanotto, että sinne ei lääkärille tahdo päästä sitten millään – varsinkaan, jos on kyse jostain akuutista) ja hakemaan itselleen sairauslomaa, mutta se ei aikonut mennä. No, eihän ihmistä voi pakottaakaan. Onneksi tämän päivän pitäisi olla melko leppoisa laadultaan, ja muutenkin lyhyempi.

Huomenna sillä nimittäin on vapaata, samoin kuin työkaverillaan. (On siellä töissä tietysti muitakin, mutta tuolla ”puolella” missä mies työskentelee, on hänen lisäkseen tällä hetkellä vain yksi työmies.) Olivat yhdessä päättäneet pitää vapaata. Palkattomana tosin, mutta kuitenkin.

Palkasta puheen ollen muistatte ehkä sen pikku tempun, jonka mies tuossa jokin aika sitten järjesti. Tarkoitan siis sitä viinan kittaamista. Minähän hermoilin kovin raha-asioistamme, jotka näyttivät kovin synkiltä, mutta Luojan kiitos – ne järjestyvät nyt kuitenkin. Kiitos vain talvilomarahoille ja firman pomolle, joka on kyllä vailla vertaansa niiden asioiden ymmärtämisessä, jotka ehkä muille saattaisivat hankaluuksia tuottaa.

Kyllä vain. No, vaihteeksi hieman ikävämpiä uutisia: Lehtiinkin päässyt uutinen kolarissa kuolleesta miehestä koski erästä meillekin tuttua nuorta, erittäin miellyttävää ihmistä. Surullista. Surettaa etenkin vainajan kotiväen puolesta, siellä ne mahtaa vasta surulliset tunnelmat olla. Tokihan pidetyn tuttavan kuolema koskettaa kaikkia muitakin, mutta koska mekään ei nyt kuitenkaan suorastaan päivittäin hänen kanssaan oltu tekemisissä, niin eihän sitä voi ollenkaan verrata siihen, mitä surua vainajan vanhemmat ja sisarukset sisällään kantavat ja mikä heillä on vielä surun tiimoilta edessä.

Oi voi. Tuntuu, että nykyään kuolee hirvittävän paljon varsinkin nuoria ihmisiä kaikenlaisissa kolareissa. Kyllähän niitä tietysti kuoleekin, mutta määrä saattaa tuntua isolta ehkä siksikin, että moni sanotaanko vuoden sisään kolarissa/liikenneonnettomuudessa kuollut tai vakavammin loukkaantunut on ollut jollakin tapaa tuttu.

No joo. Mietitäänpä sitten, millä tätä hieman lässähtänyttä tunnelmaa voisi piristää… Vaikka sillä, että minua ilahdutti eilen neuvolalääkärin lähettämä tekstiviesti. Minullahan oli alun perin eilen sovittu aika neuvolaan ja sovittu tapaaminen lääkärin kanssa, mutta lääkäri peruutti sen sitten viime tingassa. Sovittiin tietysti uusi aika, mutta enhän minä ajatellut, että lääkäri lähettää vielä myöhemmin tekstiviestiäkin. Viestissä hän kyseli vointiani ja sitä, onko vauva liikuskellut normaalisti. Tuollainen kuuluu asiaan, mutta ihan oikeasti – kyllä tuo jotenkin lämmitti mieltä. Että edes joku kysyy. Kun ei monikaan näistä lähellä olevista ihmisistä kysele, eikä sitä itsekään sitten viitsi olla ”tuputtamassa” tietoa siitä, mitä kuuluu. Mitä lie huomionkipeyttä tämäkin…

Nyt taidan kuitenkin lähteä huomioimaan jääkaappiani ja sen sisältöä, joten palaillaan asiaan myöhemmin. Oikein mukavaa torstaiaamun alkua kaikille!