No niin – hengissä ollaan ja hyvin voidaan, vaikkakin hieman väsynyt olen. (Oikeastaan aika mielenkiintoista sanoa olevansa viikonlopun jäljiltä väsynyt – eikös nimenomaan viikonlopun pitäisi olla sellainen aika, jolloin lataillaan akkuja ja levähdetään muutenkin? No, tällä kertaa nyt sitten näin.)

Ajattelin aluksi tulla kirjoittelemaan tänne ihan vain pikapikaa, ja kertoa muutamilla sanoilla ystäväni vierailleen täällä ja sitä rataa, mutta tulinkin toisiin ajatuksiin. Minun kun on saatava keventää mieltäni yhden asian suhteen, jota en näy muuten saavan mielestäni pois – kyseinen asia vain kiehuttaa ja kiehuttaa, huh, että se osaakin ottaa pattiin.

Aloitetaan nyt kuitenkin vaikka siitä ystäväni vierailusta. Kuten sanottu, nähdään harvoin, mutta olisi kai pitänyt sanoa, että nähdään harvoin näin talven tullen – kesäisin kun tuo kyläilymme on vuosittain ollut huomattavasti vilkkaampaa. Välimatka ei ole järin suuri, kun vertaa sellaisiin todella kaukana toisistaan asuviin ystävyksiin – meillä sitä on peräti vajaat parisataa. Tarpeeksi näköjään kuitenkin tällaisille laiskoille ihmisille, joita hämärällä ja pimeällä ajaminen ei aina niin kiehdo… Heh.

No mutta, meinaan eksyä ihan sivuraiteille – täytyy nyt koettaa pysyä asiassa. Ystäväni siis saapui perjantai-iltana. Hän ei ollut varma, osaisiko ajo-ohjeidenkaan avulla uuteen kotiimme, joten sovimme, että kävelisin häntä vastaan tuonne keskustan tuntumaan, josta hän voisi sitten noukkia minut kyytiin. Ilta oli kylmä, mutta selvisin lämpimästi pukeutumalla jotenkuten jäätymättä sen hetken, jonka häntä odottelin. Pihallemme päästyämme pohdiskeltiin hetki, mihin hänen autonsa olisi hyvä jättää. Tässä meidän pihassamme on kaksi varsinaista parkkipaikkaa – toinen tässä meitä lähellä, ja toinen sitten tuolla kauempana, pihan toisessa päässä. Siellä kauempana olisi sitten ollut vieraspaikkojakin, mutta ystäväni mielestä ne olivat liian kaukana. Päädyttiin sitten laittamaan auto seinänaapurin tavoin tuohon pihatien reunaan siten, että siitä nyt kuitenkin pääsee ohitse tarvittaessa vaikka leveämmälläkin autolla…

Sisälle päästyämme keittelin meille glögit ja laitoin saunan lämpiämään. Mies kittasi kahvia, ja päätti sitten jättää meidät juoruilemaan kahdestaan lähtien veljensä luokse… Ja mehän juteltiin, sitten vaikka ja mistä.

Siinä samalla sain (onneksi) kipinän vihdoin ja viimein tarttua toimeen (liekö se ystäväni ilmestyminen inspiroinut minua tuossakin mielessä, kenties?) – tuon keittiön verhotangon suhteen. Kerroinhan jo joskus aikaisemmin siitä, miten kyseinen tanko on laitettu sillä tavoin omituisesti paikoilleen, ettei siihen pysty edes verhonipsejä lisäämään… Olin sitten laittanut ikkunaan väliaikaisen verhovirityksen, joka kyllä näytti ihan nätiltä – mutta jota minä en nyt kuitenkaan Joulun tullen halunnut ikkunaani jättää. Muutamalla ristipäämeisselin pyöräytyksellä tanko kuitenkin irtosi sen verran, että sain ne nipsit livautettua tankoon, ja sain laitettua haluamani verhot ikkunaan haluamallani tavalla.

Kovin kauaa ei mennyt saunan lämpiämisessä – ihmeen vähän aikaa sen tarvitsi päällä olla, kunnes siellä oli jo sopivan lämpöistä. Käytiin sitten saunassa ja juteltiin lisää ja kitattiin limsaa. Pitihän sitä katsokaas puhua kuitenkin omat asiat ja koko maailman yleiset kuulumiset – ja vähän vielä siihen päällekin.

Saunareissun jälkeen molempia väsytti, joten laitoin ystävälleni vuoteen. Itse kukuin ylhäällä vielä senkin jälkeen, kun mies oli kotiutunut ja mennyt myöskin nukkumaan – sain katsokaas tosiaankin ikään kuin uuden kipinän tämän kotimme kuntoon laittamisen suhteen. (Ei täällä toki mikään hirveä työ enää ole, moni asia on paikallaan – mutta kyllä täällä vain laittamista riittää.)

Juu. Lauantaina sitten heräilin joskus yhdentoista maissa. Yöni jäi lyhyeksi ja tuskalliseksi, sillä heräilin vähän väliä iskiaksen aiheuttamaan kipuun, joka tuntui inhottavalta aina tietyissä asennoissa, jotka olisivat muutoin olleet varsin miellyttäviä nukkua. Mies kyseli jo, että pitäisikö lähteä käymään lääkärissä – minä nauroin ehdotukselle. Mitä ne muka lääkärissä sanovat, jos sinne menen iskiaksen vuoksi? Eivät mahtaisi edes päivystykseen ottaa vastaan, vaan sanoisivat, että tule toki huomenna uudelleen – tämä ei ole päivystysasia. Tai ehkä niitä naurattaisi; minkäpä ne oikein voisivat kivuilleni tehdä? Onhan minulla särkylääkettä, kunnolliselle hierojalle pääseminen voisi auttaa.

Joo. No… Syötiin aamupalat ja rupesin tekemään lähtöä kaupungille ystäväni kanssa. Mies aikoi jäädä kotiin ja käydä kyläilemässä jossakin – no joo, mitäpä hän nyt olisikaan missään naisten keskeisellä shoppailureissulla tehnyt, kannellut kasseja? Heh.

Aloitettiin aluksi H&M:ltä. Sieltä ystäväni löysi oikean liudan vaatteita lapsilleen – minun mukaani tarttui peräti yksi setti vauvalle – tuohon kuului lakki ja body. Harmiksemme huomasimme, että nättejä vaatteitahan kaupassa kyllä oli, mutta monet koot olivat menneet kaupaksi vähän liiankin hyvin. Tuli siinä samalla katseltua sitten äitiysvaatteitakin ja ihan tavallisiakin naisten vaatteita. Minä ihastuin yhteen neuletakkiin, mutta en sitten viitsinyt tuhlata siihen – ”kun en kuitenkaan saa oikeaa kuvaa sen istuvuudesta nyt, kun en pysty sitä kunnolla päälleni sovittamaan” – mikä on kyllä totta. Kaupassa oli niin paljon väkeä tuohon aikaan, että jonottelussa meni melkoinen tovi. Ulos päästyämme totesimme yhteen ääneen, että tuossahan ehti jo tulla suorastaan huono olo – kauppa täynnä ihmisiä, vähän tilaa ja sitä rataa. Käytiin sitten elvyttämässä itseämme kahvilassa parilla mehulla, minkä jälkeen jatkettiin kierrosta.

Vuorossa oli lelukauppa, joka näytti myöskin koko kaupungin kansoittamalta alueelta. Väkeä oli niin, että hyvä kun sekaan sopi. Leluja ystäväni löysi useampia, mutta päätyi ostamaan vain muutamia, koska joillakin oli aivan järkyttävät hinnat. (Samallahan minä siinä sivistin itseäni noilla lelujen hinnoilla. Tässä kun ei ole aikoihin tarvinnut ostella kellekään lelun lelua, joten hinnatkin ovat sitten jääneet jo unholaan…)

Tuon jälkeen suorastaan ryntäsimme ulos tungoksesta raittiiseen pakkaseen, ja päädyttiin käymään ensiksi Lindexillä. Ystäväni osteli sieltä lapsille lisää vaatteita ja valitteli, ettei tultu sinne ensin – siellä kun näytti olevan jopa halvempaa, kuin H&M:llä – mitä kyllä komppaan. Minä tulin ostaneeksi 68 kokoisen takki + potkuhousut- setin, turkoosin väriset, joihin minulla on myöskin yhteen sopiva body tuolla odottelemassa… Tuolla ei onneksi tarvinnut jonotella kovin kauaa, muuten oltaisiin kai taas päädytty johonkin kahvilaan sammuttelemaan janoamme. (Tulikin muuten mieleen, että pitäisi näköjään varata tuollaisille kiertely-ostos-reissuille joku juomapullo mukaan heti suosiolla, niin ei tarvitsisi pysähtyä kahviloihin.)

Mihinkäs sitä sitten mentiinkään…? Ettei olisi vuorossa ollut Anttila? Taisipa vain olla. Siellä ei viivytty kovin kauaa, kunhan käytiin leluosastolla ja poimittiin mukaan ystäväni pojalle muutama lelu – sekä etsittiin hänen molemmille lapsilleen myöskin petivaatteet. Kuinka ollakaan, taas me kauhistelimme, miten kalliita nuo lasten tietyin aihein kuvitetut petivaatteet oikein ovatkaan. Ystäväni kiristeli hampaitaan kassalla, minkä ymmärrän – pienituloista nuo jouluiset investoinnit kyllä kirpaisevat, varsinkin, kun sitä rahaa pitäisi olla vielä muuallekin…

Tuon jälkeen käytiin vielä parissa marketissa, sekä ajettiin McDonaldsin kautta. Minä en niitä hampurilaisia kykene syömään herkästi alkavan närästykseni vuoksi, mutta ystäväni mässäsi senkin edestä. Mikäpäs siinä, jos kerran tykkää ja pystyy. Heh.

Lähdettiin sitten ajamaan meille, ja siinä vaiheessa sain puhelun mummoltani: minun pitäisi käyttää häntä kaupassa. Totesin sitten, että minulla on kyllä nyt ystävä matkojen takaa kylässä – voisiko joku muu käyttää häntä? Mummoni intti, että kyllähän se ystäväkin siinä mukana menee. Vänkäsin vielä, että no kun ollaan ystäväni autolla liikenteessä, mutta mummo vain intti, että no kyllähän silläkin pääsee. Minä huokaisin ja sanoin, että soittelen takaisin jonkun ajan päästä uudelleen – kehotin vielä kysymään joltain muulta.

Päästiin meille, ja minä aloin päivittelemään, miten tuo mummokin osaa aina soitella niin sopivalla hetkellä. Kyllähän niitä muitakin kuskeja on – ihan turha väittääkään, ettei olisi. Jostain ihmeen syystä mummo vain tuntuu välillä kuvitteleman, että minun tulee olla 24/7 nimenomaan hänen käytettävissään. Toki minä autan, yleensä jopa ihan mielelläni, mutta toki kun meille mieluisa vieras tulee, haluaisin ennen kaikkea viettää sen ajan nimenomaan hänen kanssaan – enkä kuskailla mummoja tai muitakaan yhtään mihinkään.

No joo. Ystäväni sitten sai puhelun vanhemmiltaan, joilla hänen lapsensa olivat hoidossa. Vanhemmilla oli kuulemma tärkeä meno, jota ei voinut perua – ystäväni olisi siis tultava, jotta vanhemmat pääsisivät liikenteeseen. Ystäväni kirosi, minäkin hieman valittelin, mutta totesin, että olihan se sentään mukava nähdä edes tällainenkin aika toista. Hän lähti siitä sitten ajelemaan, minä päätin soittaa mummolleni, että olen nyt käytettävissä.

Ollessani lähdössä kohtasin kuitenkin takaiskun; kuskin puoleinen ovi autosta ei auennut sitten millään ilveellä, muut ovet kylläkin. Lukkosulaahan meillä ei ollut, koska se oli juuri parahiksi päässyt loppumaan. Minä tuskastuin. Kömmin kuitenkin autoon vänkärin puolelta, joskin vaivalloisesti. Päätin käynnistää auton, ajaa sillä pikku lenkin (jotta ovi sulaisi) ja noutaa mummon sitten kyytiin. Mikäpä siinä muuten olisi ollutkaan, mutta kun meillä ei ole vakituista autopaikkaa pihassamme, ei autokaan tietysti ollut saanut lämpöä minkään sortin tolpasta. Kuinka ollakaan, auto ei siis lähtenyt käyntiin. Käväisin sitten koputtamassa naapurin ovella ja kysyin nätisti, josko saisin hetkeksi lainata heidän lämmitystolppaansa – auto kun pitäisi saada käyntiin. Vastaus oli ehdoton kyllä, ja minähän sitten painuin lämmittelemään. Kovin kauaa ei onneksi tarvinnut odotella, ja vihdoin ja viimein pääsin lähdölle – tosin se kuskinpuoleinen ovi ei edelleenkään auennut, ja sain käyttää melkoisesti vaivojani siihen ajopaikalle päästäkseni.

Mummolle päästyäni huokaisin sitten helpotuksesta. Nyt minun ei tarvitsisi muuta tehdä, kuin kömpiä autoon – mummo saisi käydä kaupassa itse. Päästyäni sisälle mummo ilmoittikin sitten yllättäen, ettei lähde kauppaan, koska hänen mahansa tuli niin kipeäksi. Minua ärsytti. Huokaisten kysyin, että mitäs tässä nyt sitten tehdään. Mummo ilmoitti päättäneensä, että minä voin käydä kaupassa – hän antaisi kauppalapun ja rahaa. Minä olin vastahakoinen. Sanoin, että olisi kyllä helpompaa, jos mummo tulisi itse käymään kaupassa – minun kun pitää kömpiä autoon ja pois autosta toisesta ovesta, eikä se ole enää kovin helppoa näin seitsemännellä kuulla raskaana ollessaan – hänen ei tarvitsisi kuin istahtaa pelkääjän paikalle, minä kyllä ajaisin ihan ovelle asti, ja myöskin siinä main häntä odottelisin. Mutta ei – tietenkään se ei käynyt. Mummo lykkäsi käteeni kukkaron, jossa ilmoitti olevan viisikymppiä, sekä kauppalistan. Tympääntyneenä tokaisin, että täytyy kai sitä sitten käydä kaupassa, mutta että toimittaisin ostokset hänelle vasta huomenna. Mummolle se passasi.

Kotiin päästyäni laitoin pikaisen ruuan meille, ja hieman järjestelin paikkoja. Sitten soittikin ystäväni, joka ilmoitti, että ne hänen vanhempiensa menot ovatkin peruuntuneet – enkö minä millään jaksaisi ajaa sinne päin vielä sille iltaa. Emmin hetkosen, mutta lupasin palata asiaan heti juteltuani miehen kanssa. Heh. No, se juttelu oli nopeasti tehty, ja pääsin sitten myöskin aika pian matkaan. Parikymmentä minuuttia ajettuani soitin sitten vielä mummolle ja muistutin, että tuon ne ostokset huomenna jossakin vaiheessa – mummo oli ihan mielissään, sanoi, että kyllä se sopii.

Reilun parin tunnin päästä pääsin sitten vihdoin ja viimein perille, ja matkakin meni oikein hyvin. (Vaikka nyt ajoinkin pari kertaa harhaan etsiessäni ystäväni kotia. Hortoiluksihan se menee, jos ei keskity kunnolla.) Vierailuni siellä oli oikein mukava. Välillä mies soitti ja minä soitin sinne – molemmissa päissä kaikki ok, rauhallinen meininki ja sillä tavalla. Ei mitään ongelmaa missään. Nautin suunnattomasti päästessäni käymään noinkin pitkällä, kun harvoin sitä mihinkään tulee lähdettyä…

Tänään lähtöä tehdessäni kohtasin sitten ongelman. Auto ei lähtenyt käyntiin – olisihan se pitänyt muistaa, ettei nuo kaikki diesel-autot tahdo lähteä – ei ainakaan nuo autot, jollainen meillä on. Meikäläinen kihisi kiukusta, ja pohti, että mitäs hemmettiä tässä nyt tehdään. Auto tietysti laitettiin lämpöön saman tien, mutta ei se paljoa auttanut – lämmitys olisi pitänyt tapahtua pitemmän kaavan mukaan. Pyysin sitten ystävääni soittamaan jollekin, että tulee antamaan virtaa – vaikkei akussa vika olekaan, niin se virtakaapelien kytkeminenhän auttaa kyllä saamaan auton käyntiin. Odottavan aika oli pitkä, mutta onneksi auttaja saapui aika nopeasti paikalle – ja niin, autokin saatiin käyntiin sitten hyvin nopeasti. Lausuin tuhansia kiitoksia tuolle auttajalleni – no, suuri apu hänestä olikin.

Tulomatka kotipuoleen sujui myös oikein mukavasti vailla kommelluksia. Kotiin päästyäni lähdettiin sitten miehen kanssa melkeinpä saman tien käymään isäni luona. Pohdiskelin saman tien ääneen, että minun pitäisi varmaan lähteä hoitamaan ne mummon ostokset. Isäni sanoi sitten käyneensä siellä tänään, ja mummo oli selvästi sanonut, että voin ihan yhtä hyvin viedä ne vaikka maanantaiaamunakin. Minä olin tyytyväinen, eihän tässä sitten mitään kiirettä olekaan. Kolmisin alettiin siinä syömään ja nauttimaan ruuasta – paitsi että syömisnautinnon keskeytti puhelimeni, johon yllätys yllätys, mummoni soitti. Vastasin. Mummo närkästyneenä puhelimeen, että miten en tuo hänen ostoksiaan ollenkaan, vieraitakin kulkenut koko päivä, eikä talossa pullanpalaa. Huokaisin. Sanoin, että olen nyt syömässä, mutta että voinhan minä ne ostokset myöhemmin tuota – mainitsin vielä, että isäni puheista olin kyllä ymmärtänyt, että ostokset joutaisivat odottamaan maanantaiaamuunkin. Mummo sanoi, että kyllähän ne tietysti joutavat, ja jatkoi pulla-asian päivittelyä. (Minun teki mieleni kysyä, että miksi ihmeessä kukaan näistä vieraista – niin, tiedän kyllä suunnilleen, keitä siellä on käynyt, ja myös sen, että heillä kaikilla on myöskin autot alla – ei ole voinut hakea pullaa, jos se pullan tarve kerran on ollut niin suuri.) Lopetettiin siinä sitten puhelu, ja minä jatkoin syömistä.

Syönnin jälkeen selvitin isälleni ja miehelle, että kyllä sinne kauppaan taitaa olla mentävä jo tänään – ja selvitin siinä tuon puhelun kulun. Isäni sitten päätti soittaa mummolle ja kysyä, että eikö se nyt joutaisi odottamaan huomiseen – kun minä olen nyt kuitenkin tälle päivää varmasti istunut ratin takana jo aivan tarpeeksi, ja kun kyllähän sillä mummolla ruokaakin näytti olevan aivan riittämiin huomiseen saakka. Minä myönnyin, soittakoon vain – parempi olisikin, jos huomenna vasta vietäisiin ostokset.

Isäni sitten otti puhelimen kauniiseen käteensä, ja soitti. Kysyi, sopisiko se huomenna ostosten tuominen – selvitti noista ajomatkoistani sun muista. Mummo kuului sanovan jotain makkarapaketista. Isäni tokaisi, että tuskin se nyt yhdestä makkarapaketista on kiinni, koska talo oli ainakin päivällä ollut täynnä ruokaa. Ja sen jälkeen mummoni suusta kuului aivan selvällä suomen kielellä (niin, minä istuin isukkini vieressä) että ”Niin, minä vain ajattelin, että jos se tyttö on vain ilman ottanut sen rahan eikä tuokaan niitä ostoksia, kun minä sille niinkin paljon annoin, kuin viisikymppiä!” Mies katsoi minua tyrmistyneenä, minä suutahdin välittömästi – ja isäni tokaisi puhelimeen, että olenhan minä tähänkin saakka hoitanut mummon ostokset yksinäni ihan kuten on pitänytkin, vaikka mukaan olisi annettu satoja euroja. Minä sitten kaivelin laukkuni uumenista sen mummoni kukkaron siinä vielä isäni ollessa puhelimessa, avasin sen, ja kysyin paikallaolijoilta, näkevätkö he onko siellä rahaa –ja jos on, niin paljonko. Näkiväthän he molemmat sitten, että kyllä vain, kukkarossa oli viisikymppiä – se sama raha, jonka mummo oli ostoksia varten ostanut. Isäni tokaisi puhelimeen, että hän näkee viisikymppisen olevan tallella. Minä puolestani tokaisin niin kovalla äänellä, että mummoni aivan varmasti kuuli, että koska tämä kerran on näin hankalaa ja aletaan tuolla tavalla epäilemään, niin minäpä en nyt sitten käykään kaupassa, vaan tuon kauppalistan sekä kukkaron rahoineen takaisin – käyköön tästä lähin kaupassa se, joka lumetkin sulattaa – minä en ole ennenkään vienyt keneltäkään penniäkään, joten miksi ihmeessä nyt yhtäkkiä tekisin niin? Paasasin vielä, että tarvitse kyllä enää odotella minua kyläänkään, perkele. En kuullut, mitä mummo sanoi puhelimeen, mutta isäni sanoi mummolle sitten vielä, että niin – kyllähän tuollaiset epäilykset tosiaan on loukkaavia, ja että mummo olisi kyllä voinut pitää mölyt mahassaan.

Joo… No, päätin lähteä sitten käyttämään koiraa pihalla, jotta saisin samalla hieman rauhoittua. Kävellessäni pohdin, että pitikin nyt mennä korottamaan ääntä mummolle – mutta toisaalta, miten tuossa olisi oikein pitänyt reagoida? Minä ymmärtäisin tuollaiset epäilyt, mikäli olisin joskus käyttäytynyt siten, että aihetta epäilyihin olisi – mutta kun ei. Kyllä vain, kaikista eniten minua loukkaa turhat syytökset – koskivat ne nyt sitten tuollaista tai jotakuta muuta asiaa. Matkalla tulin sitten pohtineeksi, olisiko viisainta pyytää isääni toimittamaan koko kukkaro mummolle ja olla kokonaan kyläilemättä siellä – vaiko sitten mennä viemään se sinne ihan itse ja puhua siellä hieman nätimmin, mutta kuitenkin tehdä tietyt asiat selväksi? Tiedä häntä, kumpikin vaihtoehto tuntuu huonolta, vaikka pakkohan tässä tietysti on noista toisella tavalla toimia. Lenkillä ollessani ystäväni sattui soittamaan, ja selvitin sitten kuohuksissani asiaa hänelle – no, hän ei ainakaan ihmetellyt reaktiotani, olisi kuulemma suuttunut itsekin moisesta. Paitsi että kukapa tuollaisesta ei ottaisi nokkiinsa – eipä taida löytyä sellaista ihmistä, joka jotenkin mielellään kuulee moista.

Juu… No, tämä loppuilta on nyt sitten mennyt ihan rauhallisesti. Minä olen märehtinyt mummoani ja ollut pahalla tuulella. Mieskään ei kovin iloinen ole ollut, todennut vain, että kyllä se nyt vähän niin on, että mummon pitäisi edes älytä pyytää anteeksi, ei siltäkään nyt ihan kaikkea voi eikä pidäkään suvaita. Miehen mielestä edes sukulaisilta pitäisi voida odottaa jonkinlaisia käytöstapoja – ja ainakin sitä, ettei tarvitsisi olla kenenkään hampaissa. Niinhän se tietysti onkin. Sitähän minä kyllä odotankin – mutta näemmä hieman huonolla menestyksellä.

Huomenna olisikin sitten aikainen herätys. Koira on lähdettävä käyttämään pihalla ennen sian pieremää, ja kai sitä sitten on mietittävä, mitä tuon mummoasiankin suhteen tekee. Jotakin on tehtävä, selvähän se. No joo… Nukkumaan siis tästä suorin, jos nyt tältä tympeältä mieleltäni saan edes unta, sen verran kyllä keittää edelleenkin. Mutta tässä vaiheessa hyvää yötä kaikille, toivottavasti voin huomenna kirjoitella iloisemmissa tunnelmissa.