Huomenta, oikein hyvää sellaista. Minua kylläkin väsyttää edelleen ihan vietävästi – no miksipä ei, ajankohta kun on taas mikä on – mutta unikaan ei ota enää tullakseen. Täytyy varmaan kirjoittaa tämä loppuun, ja kokeilla sitten taas huudella niiden kadonneiden unien perään…

Päätin tuossa, että ostan tänään sukkapuikot (ne on nimittäin joko todella piilossa, tai muuten vain hukkuneet tässä aikojen myötä) sekä pari rullaa lankaa – ja kudon villasukat itselleni, kesti siinä sitten vaikka kesään saakka! Itse asiassa joskus kouluaikoina muuten kestikin. Siis kesään saakka, ainakin melkein. Talvisaikaan sitä kutomista aloiteltiin, mutta käsityöopettajamme oli hieman erikoislaatuinen, ja kantapää olisi pitänyt tehdä juuri tietyllä tavalla, eikä mikään muu tapa sitten kelvannut. En enää muista, miksikä sitä kantapään kutomistapaa oikein sanottiinkaan sitten loppujen lopuksi, mutta hankala se joka tapauksessa oli. Siinä kuulkaas ei auttanut, vaikka kävin koko sukuni käsitöitä osaavat naishenkilöt läpi – kantapää saatiin kyllä aikaiseksi muutamaankin otteeseen, mutta yksikään niistä ei kuitenkaan tuolle opettajalle kelvannut. Konkreettista apua siltä ei myöskään saanut, joten se taisi sitten olla jotain huhtikuuta, kun se urakka vihdoin ja viimein tuli sattuman kaupan ansiosta valmiiksi (huh huh!).

Oho, ei kyllä ollut tarkoitus alkaa paasaamaan kouluvuosistani ja tekstiilikäsityöopettajan aiheuttamista traumoista… No juu, siihen sukkaprojektiin nyt vielä: muuta ongelmaahan koko hommassa ei oikeastaan taida ollakaan, kuin se kantapää… Joskin tällä kertaa olen ilmeisen vapaa neulomaan sen ihan siihen tyyliin kuin itse tahdon – joten eiköhän sekin järjesty. Täytyy kääntyä mummon puoleen, jos en itse yksinäni siinä onnistu.

Tiedä häntä, saako tuota sukan kutomista aloitettua vielä tänään, mutta jos nyt vaikka edes ensi viikolla. Siinäpähän sitä olisi jonkinlaista iltapuhdetta, jos nyt vaikka satun kokemaan, ettei tekemistä muuten ole tarpeeksi.

No juu, palataanpa sitten ajassa taaksepäin ihan hetkeksi. Meille on tosiaan koittanut arki, toisin sanottuna mies siis lähti tiistaiaamuna kiltisti töihin työkaverinsa kyydillä, ja siihen se ”viikonlopputunnelma” sitten jäikin. Huh. Asiasta on keskusteltu, kuinka ollakaan, ja aika paljon onkin. Yhteisymmärrys vallitsee ainakin toistaiseksi – ja toivottavasti tosiaan säilyykin – joten tässä siis katsellaan eteenpäin. Saattaa tietysti olla, että kertoilen ajatuksistani ko. ”karmean” viikonlopun suhteen jossain vaiheessa enempikin, mutta nyt kuitenkin muihin asioihin.

Kuten esimerkiksi siihen, että menetin eilen hermoni muutamaan otteeseen, syitä siihen oli useampia.

Alkuillasta meillä soi ovikello, ja mies meni avaamaan. Yllättäen sisälle tunki tätini, jonka vierailusta hämmästyimme molemmat. Hän kun ei yleensä käy juuri missään muualla, kuin omalla äidillään – minun mummollani. No joo. Ihmettelinkin sitten siinä mielessäni, että mikähän mahtaa olla tämän vierailun taka-ajatus, kunnes se selvisi. Täti nimittäin otti ja kysyi mieheltä, voitaisiinko me lainata sille viisikymppiä – se kyllä maksaisi ennen joulua takaisin. Mies näytti vähän empivältä, mutta sanoi sitten hövelisti, että no kai me sitten voidaan – ja käski minun nostaa yhteiseltä tililtämme kyseisen summan rahaa. Minun teki mieli väittää vastaan, mutta en ikävä kyllä saanut tilaisuutta puhua siinä tilanteessa miehen kanssa kahden kesken. Siispä suostuin pitkin hampain (joskaan en sitä ulospäin kehdannut näyttää) ja lupasin käydä automaatilla ”jonkin ajan kuluttua”.

No joo. Minä kirjoittelin joulukortteja valmiiksi, jotta saisin ne joskus lähetettyäkin. Täti pummasi mieheltä tupakkaa ja meinasi pistää sisällä tupakaksi, jolloin minä sitten puutuin peliin sanomalla, että tuossa pihalla voi kyllä polttaa, mutta että kun meillä ei polteta sisällä. Täti ei näyttänyt alkuunkaan tyytyväiseltä, mutta meni sitten hieman nyreissään kuistin – tai mikä pikkuinen terassintapainen tuo nyt onkaan – puolelle tervaamaan keuhkojaan.

Sisälle tultuaan se istui hetken aikaa vaiti, ja kysäisi mieheltä, että ei me voitaisi satasta sille antaa. Mies oli hetken hiljaa, sanoi sitten vain, että ”Sano N:lle, sehän sinne automaatille on menossa.” Minä jäin pohtimaan, mahtoiko tuo kenties olla joku epäsuora kielto. Täti ei ainakaan sitä ymmärtänyt, vaan totesi, että mies ”lupasi lainata satasen”. Minun teki mieleni tiuskaista jotain, mutta pidin mölyt mahassani. Miehen kanssa en tietenkään taaskaan päässyt puhumaan aiheesta mitään, koska täti seurasi koko ajan perässä, kuin hai laivaa… Siinä sen kuullenkaan sitten viitsinyt ruveta kyselemään, että mitenköhän tämän asian laita nyt onkaan.

Lähdin siitä sitten autolle ajaakseni automaatille. Auton ovet olivat aikamoisen jäässä, ja käytin tovin avatakseni niitä. Päästyäni autoon löin sitten oven kiinni ajattelematta oikeastaan yhtään mitään. Ennen starttaamistani huomasin, että niin – olisi kai pitänyt ottaa se lompakkokin mukaan, enhän minä pelkällä käsilaukulla voi mitään mistään nostaa. Ryhdyin nousemaan autosta ulos – paitsi, etteipä sieltä niin vain noustukaan. Arvaatteko, miksi? Ovet olivat niin jäässä, etteivät kerta kaikkiaan auenneet – ei sitten yksikään ovi. Ensin suutahdin, sitten iski pieni paniikki – kunnes tajusin, että ei kai tässä sitten muu auta, kuin soittaa miehelle, että tulee lukkosulan kanssa hääräilemään auton ympärille. Pian se tulikin, mutta lukkosula ei kuulkaas auttanut sitten tippaakaan. Ovi oli ja pysyi lukossa – ja minua raivostutti. Hetken autoa käytettyäni mies onnistui sitten ulkopuolelta saamaan takaoven auki, ja kömmin sitten vaivalloisesti sitä kautta ulos. Sen jälkeen tukittiinkin sitten auto lämmityspiuhan päähän, ja minulla oli vihdoinkin mahdollisuus käydä miehen kanssa pikku keskustelu.

Tiedustelin mieheltä, aikoiko hän todellakin syytää satasen lainaksi tädilleni. ”Kyllä me nyt voidaan”, mies sanoi, ja totesi, että tädin on tympeää olla ilman rahaakin. Myönsin sen, mutta muistutin miestä omasta rahatilanteestamme: Tavallisella tilillä ei miehen makean viikonlopun myötä ole kerta kaikkiaan katetta, vaan rahat on vedettävä luoton puolelta – tajuaako mies ollenkaan, että niistä on maksettava korotkin. Mies sen kuin nyökyttelee, kyllä hän muistaa, mutta kyllä me pärjätään. (Niinpä niin, onneksi meikäläinen on saanut nimenomaan tätä kuuta ajatellen laitettua käteisenä sivuun jonkin verran – sillä päästään Joulun yli ja maksetaan vielä laskujakin, jos ei tuhlareiksi ruveta.) Minäpä siitä sitten lähdin talsimaan automaatille.

Ensimmäinen huomioni kotiin palatessani oli se, että täällä oli poltettu sisällä. Kyseessä ei toki ole mikään laajan luokan katastrofi, mutta minua tympäisee: tupakoimattoman nokkaan kun tuo tupakka muutenkin haisee pahalle, puhumattakaan sitten siitä, etten todellakaan halua nauttia tässä mökissä sellaisesta aromaterapiasta. Syyllistäkään ei tarvinnut hakea kovin kauaa – tätihän se siinä parasta aikaa mietti, mihin voisi polttamansa tupakan oikein viedä. Huokaisten sanoin sille, että ensi kerralla sitten sinne ulkoilmaan taas tupakoimaan. Täti valitti, ettei jaksa mennä ulos – ja kun mieskin lupasi. (Myöhemmin tuli sitten ilmi, että mies ei ollut kyllä luvannut yhtään mitään – mutta ei tosin kieltänytkään, jonka täti oli sitten käsittänyt siten, kuten oli halunnut.)

Vaan raha-asiaan; vastoin miehen ja tädin odotuksia en tuonut sieltä kuin sen viisikymppisen, josta ensiksi oli puhetta ollutkin. Tädille sanoin takaisin päästyäni ihan suoraan, että kyllä kai silläkin setelillä nyt sentään jotain saa – meillä ei nyt ole tämän enempää. Täti näytti tyytymättömältä, ja kysyi, miksi emme lainaakaan sille satasta. Huokaisten aloin siinä sitten selventämään, että ymmärtää kai rakas tätini nyt sentään sen, että kun nuo rahat nyt ovat menneet siihen turhuuteen mihin ovat menneet, niin meillä ei ole käteistä rahaa latin latia, eikä mekään voida millään luottokortilla tässä alkaa rellestämään, vaikka nyt sellainen sattuu olemaankin. Laskuja kun on tulossa jos jonkinlaisia, ja tiedä häntä, mikä pakkoloma tuolla miehelläkin vielä tässä talven mittaan alkaa – silloin sitä korttia voidaan tosiaankin tarvita, että päästään pahimman yli. Vihdoin ja viimein täti hiljeni huokaisten, sanoi, että kyllähän tällä jotakin saa, kiitti kauniisti ja pisti rahan lompakkoonsa.

Kuvittelin, että sille olisi rahansaannin jälkeen tullut ennen näkemätön hoppu ties mihin, mutta eipä tullutkaan. Se istui vielä jonkin aikaa, annoin sille siinä samalla kirjoittamani joulukortin – yksi asia vähemmän hoidettavana.

Eipä kuitenkaan aikaakaan, kun täti alkoi haaveilla, että jos tästä vielä viinakauppaan menisi – eikö se meidän auto toimisi sen vertaa, että voisin ajaa sen sinne. Yritin kovasti selittää, että auto kyllä toimii muuten, mutta en tosiaankaan halua jäädä toista kertaa saman päivän aikana autoon loukkuun. Se ei tädin päähän mennyt, vaan se jankutti, kuinka sen pitäisi hakea miesystävälleen joko jokin puteli Alkosta – tai sitten olutta. Alkoon se ei enää myöhemmin ehtinyt, vaan paineli loppujen lopuksi ostamaan kaljaa – niin se ainakin sanoi. Teki mieleni lausua jotain nasevaa antamastamme rahasta ja noista mielihaluista, mutta päätin loppujen lopuksi olla hiljaa – olisiko se jotain hyödyttänyt, tuskinpa vain.

Miehelle tosin pidin myöhemmin kunnon puheen siitä, miten sekin voisi opetella sanomaan tuollaisissa tapauksissa ihan selkeästi, että EI. Mitä sitten, vaikka se onkin minun tätini – eihän se nyt sitä tarkoita, että sen jokaiseen pyyntöön pitää suostua, pitää tässä nyt vähän itsekäskin olla. Lisäsin myös, että sitä paitsi en tykkää pätkääkään siitä, että me aletaan rahoittamaan kenenkään juopottelua, kun tässä saa kai aika kädestä suuhun elää kohta itsekin. Ei kai mies sitten voinut siinä muuta kuin myönnellä, tosiasioita kun on aika paha mennä kieltämäänkään…

No, emmeköhän me tuosta raha-asiastakin tässä selviä – ja mikä onni, että kaikki kantavat oluita sun muita litkuja ihan vain omiin kämppiinsä, eikä esimerkiksi meille. (Tosin nythän on niin, että sellaiset aika nopeasti täältä lähtisivät, jos joku nyt jotain vastaavaa vaikka yrittäisikin… Minun kiintiöni kun tosiaan tuli tuossa pitkän viikonlopun aikana täyteen, mikä ei varmaan mitenkään yllätyksellistä olekaan.)

Haukotuttaa edelleen, ja kellokaan ei ole paljoakaan… Miehelläkin on vielä yli tunti aikaa nukkua. Taidanpa siis mennä unten maille itsekin, jos vain se vaihteeksi onnistuisi.