Huh, mihin sitä ihminen tuleekaan lupautuneeksi! Sain tuossa tunti sitten sellaisen hätääntyneen (kyllä vain, hätääntyneen) soiton ystävältäni, ja luulin aluksi tapahtuneen ties mitä. Tuo luuloni tietysti johtui siitä, että toinen ihan hädissään väänsi silkkaa itkua puhelimen päässä – mitäpä siinä muutakaan ajattelee, kuin että jotain on varmaankin tapahtunut…

Saatuani hänet rauhoittumaan sainkin sitten selville, että kyse olikin verhoista. Verhoista! Purskahdin nauruun, ihan jo silkan helpotuksen vuoksi – mitään kovin vakavaa ei siis ollutkaan tapahtunut. Nauraa ei kuitenkaan olisi pitänyt, koska ystäväni alkoi kyynelehtiä uudelleen. Lopulta hän sitten sai pyydettyä minua käymään luonaan, jotta voisin tulla avittamaan häntä verhojen laittamisessa, häneltä kun se ei kuulemma millään onnistunut. Huokaisten lupasin lähteä, vaikka mieli olisi tehnyt vajota sohvalle katsomaan Salkkareita…

Perille päästyäni totesin hiljaa mielessäni, että vaikka näky ei ollut kovin kaksinen, niin ei tuossa nyt sentään itkuakaan olisi verhojen takia tarvinnut vääntää. Ystäväni jo siinä hieman naureskellen kertoikin, että oli vain yksinkertaisesti kyllästynyt, kun ei tuntunut saavan verhoja ollenkaan haluamaansa malliin. Kuuntelin toiveet ja ohjeet ja lupasin yrittää parhaani, joskaan en luvannut mitään.

Lopputulos oli ihan nätti, mutta voi hyvänen aika – kaikkeen se minäkin ryhdyn, kuin keikkumaan tuoleilla. Tasapaino tuntuu olevan huonompi kuin ennen, ja pari kertaa oikeasti pelkäsin tipahtavani juuri sillä sekunnilla. Onneksi kuitenkin onnistuin pysymään ”yläilmoissa” – se nyt vielä olisi puuttunutkin, että olisin rojahtanut ja telonut itseni, vauvasta nyt puhumattakaan. Huh. Tietysti minun olisi pitänyt ajatella asiaa ennen kuin rupesin noita verhoja laittamaan, koska joudun horjumaan ja heilumaan mitä erikoisemmissa asennoissa välillä jopa ihan vain kenkiä jalkaan laittaessani. No, ensi kerralla sitten muistan, kun joku jotain vastaavaa pyytää.

Nyt tässä täytyykin miettiä, millä ihmeellä saisin niskani taas kerran ojennukseen. Se on toiselta puolelta aivan uskomattoman kipeä, mutta jospa lämpö ja syvemmät venytykset auttaisivat siihen edes jollakin tavalla.

Tiedättehän muuten lehtikauppiaat? Niitä on soitellut minulle peräti kolme kappaletta tälle päivää, mitä mielikuvituksellisemmat puheet huulilla – tähdäten kuitenkin vain lopulta siihen, että ostaisin lehden. Yksikin puhelu meni suunnilleen siten, että soittaja sanoi etunimensä ja firmansa nimen, ja kertoi, että olen osallistunut kilpailuun – vai oliko se nyt muka joku arvonta? – ja nyt juuri voittamassa jotain. He haluavat tarjota minulle palkinnon, joka on lehdet täysin ilmaiseksi. Minä siinä vaiheessa sanomaan, että aijaa, tämä olikin joku lehtimyyntijuttu – en minä halua nyt kiitos vain tilata mitään. Lehtikauppias siihen sinnikkäästi jatkamaan, että ei ei, ei hän mitään ole myymässä – ihan vain tällaisesta etuudesta (sitäkö sanaa se nyt käyttikään?) on kysymys, ja että etuus on siis se ilmainen lehti niin ja niin pitkäksi ajaksi. Minä epäuskoisena, mutta kohteliaana, että vai että ihan ilmaiseksi. Lehtikauppias myöntelee ja hymisee innokkaana, ja alkaa sitten selvitellä, että lehti on täysin ilmainen, maksan vain käsittelykulut jne. jne. jne. Johon minä, että ei kiitos, en halua tilata lehteä tällä kertaa. Lehtikauppias intti ja väitti, mutta luovutti sitten.

Toiset kaksi olivat suunnilleen samaa kaliiperia. Tulipahan mieleeni, että eiköhän moista työtä olisi ankea tehdä päivästä toiseen, ainakin silloin, jos kauppa kävisi huonosti. Lisäksi tulin miettineeksi, että ihmiset osaavat olla halutessaan melko tylyjä lehtikauppiaille, jotka kuitenkin tekevät vain työtään – vaikka joskus sinnikkyydessään tuntuvat vain ärsyttäviltä häiriötekijöiltä. Hyvä kuitenkin, että tuollakin työllä on tekijänsä – kyllähän ne soitot joskus osuvat ihan oikeisiin kohteisiinkin, heh.

Esimerkiksi tätini oli hetken mielijohteesta tilannut ”vain jonkun lehden” kysymättä edes sen kummemmin, että mikä lehti on tulossa. Homma oli mennyt niin, että lehtikauppias oli soittanut ja esitellyt itsensä. Täti oli kysäissyt, että myyttekö te lehtiä – vastaus oli kuulunut, että ”Juu, meillä olisi tässä tällainen tarjous.” Tarjouksen selvitettyään hän oli alkanut luettelemaan lehtiä – täti oli tokaissut, että ”Laita sellainen tulemaan, nyt täytyy lopettaa.” Meidän muiden taivastellessa, että kai hän nyt edes tiesi, mikä lehti sieltä on tulossa, täti vain naureskeli, että ”En minä tiedä, tilasin vain jonkun lehden – kai sieltä nyt joku sitten tulee, en minä tiedä mikä se on.” Siinäpä olikin sitten jännitystä kerrakseen, tosin postilaatikkoon kolahti onneksi ihan niinkin tavallinen lehti, kuin Apu.

Nyt on kyllä saatava glögiä, palaan myöhemmin asiaan!