Voiko sitä ihminen näin typerä ollakaan? Ihmettelin tuossa meidän postintulon tyrehtymistä, mutta yllättäen sille löytyikin eilen ihan järkevä selitys. Tässä on näköjään eletty niin urbaania elämää, että koko postilaatikon olemassaolo pääsi unohtumaan ihan tyystin. (Niin, että onkos se nyt kummakaan, jos postiluukusta ei kolahtele kirjeitä ja pehmustettuja paketteja, kun ei meillä ole olemassakaan koko hemmetin postiluukkua!)

Postilaatikkoasian hoksasin ihan sattumalta kuljeskellessani edestakaisin parkkipaikan ja meidän kotioven välillä. Rupesin katsomaan yhtä laatikkoa (meidän laatikkoamme!) että ohhoh, onpas jollekin kertynyt postia. Sitten alkoi raksuttaa – hei hetkinen, tuohan taitaakin olla meidän laatikkomme, hupsistakeikkaa vain! Siinä sitten innokkaasti postilaatikon kimppuun ja sieltähän se pehmeänä isokokoisena kirjeenä lähetetty vauvanvaatteita sisältävä ”paketti” olikin – samoin saapumisilmoitus äitiyspakkauksesta, sekä muutamia muita tärkeitä ja vähemmän tärkeitä posteja.

Kahmaisin postit kainalooni ja tulin sisälle painellen keittiöön. Saarnasin itselleni tyhmyydestä. Että on se kumma, kun ei tuo järkikulta minulle mitään sano. Miesparka kai kuvitteli minun jälleen kerran joutuneen jääkaapin yllätyshyökkäyksen kohteeksi, ja suorastaan ryntäsi keittiöön kyselemään, mitä täällä oikein tapahtuu. Postit nähdessään se hämmästyi. Minulla oli asiaan oikein käypä ja luonnollinen selitys: Postilaatikko, rakkaani – postilaatikkoei postiluukku. Meillä ei ole postiluukkua.

Mies lehahti punaiseksi ja mutisi, että eipä tuota tosiaan itsekään tullut ajatelleeksi, taidetaan molemmat olla melkoisia tompuuseja välillä.

Niin, totta – kuinka monen olette kuulleet unohtavan postilaatikkonsa olemassaolon? Heh.

Minulla saattaisi olla tässä lisääkin kertomista, mutta haukottelen niin, että vesi vain tippuu silmistä. Taidan siis mennä hetkeksi levähtelemään ja palailla myöhemmin asiaan…