Eilen illalla tapahtui aika mielenkiintoinen kohtaaminen erään vanhan tutun kanssa, jota harvoin näen. Olin poikennut käymään tuohon lähistöllä olevaan kauppaan, jossa sitten kyseiseen tuttuun törmäsin. Moikattiin siinä ensin vain lyhyesti ja ajattelin jo kohtaamisen olevan siinä, mutta pihalle päästyäni törmäsin taas kyseiseen tuttavaan, joka sitten tuli innokkaana juttelemaan. Juttelin takaisin ihan mielelläni, kunnes mentiin sitten vähän toisenlaisille vesille.

Tuttavani päätti lohkaista jotain, joka oli kaiketi hänen mielestään todella välkkyä. Maitopurkin ja leipäpaketin täyttämää, siis suhteellisen tyhjää, kassiani merkitsevästi vilkuillen hän totesi, että ”Taisi muuten lähteä tuolta kaupasta tavaraa aika lailla mukaan.” Minä katoin häntä kummeksuen, koska ihan ensitöikseni en jotenkin käsittänyt, mitä hän moisella tarkoitti. Samalla sanoin, että ”No eihän tuossa ole ku maitoa ja leipää.” Tuttava purskahti suoranaiseen nauruun ja totesi, että ”Mutta onhan sulla hame!” – kyllä hän tietää, mitä kaikkea siinä voikaan kuskata. Samalla hän nyökytteli tietäväisesti.

Olin hetken aika haavi auki, ja totesin sitten kuivasti, että minun vaatteeni eivät ainakaan toimita romu- tai ruokavaraston virkaa, missään mielessä – joten se siitä. Tuttava nyökytteli ja alkoi sitten kiivaasti selittää, kuinka romanikulttuuri on kyllä tullut hänelle tutuksi, asuuhan hän sentään romanien naapurissa. Erehdyin tietysti kysymään, keitä hänen naapurinsa ovat. Suoraa vastausta en nyt tähän tietenkään voi laittaa, mutta sanotaanko, että kyse oli perheestä, joka ei hyvässä maineessa ole edes romaniyhteisössä…

No joo. Minä sitten siinä sanomaan neutraalisti, että jokainen ihminen on yksilö ja jokainen perhekin erilainen – ja kolmannekseen, kyseisillä ihmisillä ei taida olla kulttuurista jäljellä mitään muuta kuin vaateparret. Tuttava nyökytteli innokkaasti ja alkoi sitten suorastaan riehakkaasti selittää, miten kyllä tuntee romanikulttuurin kuin omat taskunsa. ”Varmaan se noiden naapureiden kautta on tullut mulle jopa tutummaksi kuin sulle”, tuumasi tämä STT. Minua nauratti ja kyllästytti, mutta myöntelin vain ja jatkoin kuuntelemista sekä mielenkiinnolla että tympääntyen.

Jossain vaiheessa sain sitten suunvuoron. Päätin silkaksi huvikseni näpäyttää häntä – hieman vain. Esitin kysymyksen – koska hän kerran väitti tuntevansa romanikulttuurin kuin omat taskunsa. Kysäisin, miten hän toimisi kuvitellussa tilanteessa, jossa raskaana oleva, hiljattain virallisesti miehen ottanut romanityttö tulisi äitinsä kanssa hänelle kylään. Tuttava pohti hetken ja vastasi sitten, että onnittelemiseksihan se menisi – onnittelisi sekä raskaudesta että miehestä – onnittelisi myös tulevaa isoäitiä tulevasta lapsenlapsesta.

Meikäläistä hymyilytti. Päädyin toteamaan, että ei – ei se noin kuuluisi mennä, ei sitten ollenkaan. Tuttava vaipui tyrmistyneeseen hiljaisuuteen, ja näytti nololta. Minä totesin ystävällismielisesti, että niin, eipä tuollaisia häiriköintiin taipuvaisia naapureita seuraamalla varsinaisesti kulttuurista itsestään saa niin hyvää kuvaa, kuin sitä äkkiseltään luulisi. Tuttavaa tuntui nolottavan edelleenkin, eikä se saanut enää suustaan muuta, kuin että ”Joo. Niinpä kai…”

Niin, ehkäpä ymmärsittekin, että minua alkoi potuttaa. Minusta on typerää, että päätelmät rakennetaan tuollaisten seikkojen varaan. Sitten ne virheelliset päätelmät esitetään faktoina, eikä suostuta mitään muuta kuulemaankaan… Yhtä hyvinhän joku romani tai vaikkapa joku ulkomaalaistaustainen henkilö voisi ottaa ”tutkailtavakseen” jonkun naapurissa asuvan, häiriköintiin ja kriminalisoituneen valtaväestön perheen, ja alkaa sillä perusteella tehdä päätelmiä suomalaisesta valtakulttuurista. Typerää se olisi sekin, eikö totta? (Ja samalla aika himputin raivostuttavaa – jos siis jaksaisi ottaa ja raivostua, heh.)

No joo… Tänään olisi yhtä sun toista tehtävää, kun vain jaksaisi tehdä. Puhellaan niistä lisää sitten myöhemmin, nyt aamuglögille.

…Tai eipä mennäkään, vuorossa onkin ilmeisesti kissan oksennuksen siivoamista. Kaipaisin palavasti Polgan kissanlennättämispalvelua. Ah ja voi.