Eilen olin kyläilemässä mummollani, jonne osui sitten parahiksi myös yksi tädeistäni. Täti kyseli jaksamisiani ja kuulumisiani, ja heti perään tiedusteli, että ”Miten sinä nyt lapsia rupesit laittamaan?” En ehtinyt vastata mitään, kun mummo puuttui puheeseen ja kivahti, että ”Eiköhän siihen ole kaksi tarvittu”. Minua nauratti, tuskinpa tuosta nyt oli kysekään… Vastasin sitten vain, että miksipä ei. Siihen täti ei sanonut mitään. Mummo sen sijaan rupesi paasaamaan, että miksi kummassa minun pitäisikään toimia samalla tavalla, kuin serkkuni – odotella kolmenkympin täyttymistä ja tuskailla sitten, että kun ei onnistu, ei sitten millään. Niinpä, miksipä kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla…

Minä näin viime yönä omituista unta. Istuskelin muutaman ystäväni kanssa jonkinlaisen pöydän ympärillä, ja miljöö oli kuin jostakin opinahjosta. Jostain siihen sitten tuli muutamia tuttuja mutta erittäin harvoin tapaamiani ihmisiä, jotka alkoivat taputella lakkaamatta mahaani. Tunsin sen epämiellyttäväksi, ja herätessäni tunsin itseni tympääntyneeksi. Unen jälkivaikutusta, kaiketi. Loppuyö meni sitten entistäkin omituisempien unien kanssa… mistä lie edes tulevat, moiset mielettömyydet, uniin.

Minusta tuntuu, että olen päivä päivältä aina vain väsyneempi. Rautaa koetan kyllä syödä, mutta olisiko ehkä sittenkin hyvä tarkistaa ne rauta-arvot. Paljon kun on niistäkin kiinni. Lepoa ainakin taitaa olla riittävästi – tai siis sanotaanko, että sitä paremminkin pitäisi olla riittävästi. Mutta eipä kuitenkaan ole. Aina vain väsyttää, väsyttää ja väsyttää – nukkumisesta on tullut toinen luontoni. Toivottavasti oloni vielä ”loppua” kohden paranee.

En muuten tullut tehneeksi sitten minkäänlaista lupausta tälle vuodelle. Mielessäni on kyllä häämöttänyt eräs lupaukseksikin kelpaava ajatus, mutta varsinaisen lupauksen tekemisen jätin sikseen. Ajattelin, että ehkäpä vain koetan elää sen minussa virinneen ajatuksen mukaan niin paljon kuin mahdollista – voi kai ne ”juhlallisuudet” lupaamisen suhteen jättää poiskin. Tietysti voisi olla hyvä, että kirjoittaisin ko. ajatuksen johonkin ylös ja laittaisin talteen; loppuvuodesta voisin sitten katsella, olenko ajatukseni kanssa onnistunut alkuunkaan, vai onko kaikki mennytkin ihan penkin alle.

Jaahas – tänään olisi sitten maanantai, ja vuorossa… niin mitä? No, siivota ainakin pitäisi ja pestä pari koneellista pyykkiäkin. Vauvanvaatteita ei enää onneksi tarvitse pestä – niin, moni kun on ahkerasti muistuttanut, että vaikka kotimaisia vaatteita ei välttämättä tarvitse ennen käyttöä pestä, niin ainakin ne ulkomaalaiset vaatteet olisi pestävä, ties millä niitä on käsitelty. Minä en tiedä, millä tässä on mitäkin käsitelty, mutta yhtä kaikki olen tarttunut toimeen ja pessyt nuo pienet hymynkareita suupieliin nostattavat vaatteet miedoilla, herkkäihoisille tarkoitetuilla pesuaineilla. Kiirehän tässä ei vielä olisi ollut, mutta sanotaanko nyt kuitenkin niin, että on mukavampi, että kaikki on todellakin ajallaan valmiina. Tarvitse ainakaan viime tingassa alkaa potkimaan itseään persuuksille tekemättömien asioiden suhteen. Niitäkin kun ihan varmasti vielä löytyy, vaikka kuinka tässä yrittäisi pitää yllä jonkinlaista ”aikataulua”. Heh.

Meitä oli muistettu parilla laskulla. Kirjekuoret nähdessäni huokaisin jo valmiiksi syvään – ollakseni kuitenkin väärässä. Väärässähän minä nimittäin olin. Ajattelin, että nyt menee maksuun suorastaan hervottomia summia, mutta ei: itse asiassa meille tuli kaksi reilun seitsemän euron laskua. Olisivatkin kaikki laskut tuollaisia, noitahan sitä makselisi suorastaan iloisin mielin.

Minun piti aloittaa se siivoaminen jo jokin aika sitten, mutta tässäpä vain homehdun edelleen… Nyt siis siivoamaan ihan oikeasti, jatketaan myöhemmin.