Miten on ylipäätänsä mahdollista unohtaa jatkuvasti aivan kaikki?! Hyvä kysymys, mutta minun kohdallani ei ainakaan siitä mahdollisesta ole minkäänlaista epäselvyyttä. Meikäläinen se onnistui taas vaihteeksi unohtamaan jopa neuvola-ajankin. Seuraava aika löytyi jo huomiselle, että eihän tässä mitään hätää ole siinä mielessä. Kuitenkin vain on alkanut mietityttää kummasti, että mitä ne siellä neuvolassakin mahtavat ajatella, kun onnistun jatkuvasti unohtelemaan jopa näin tärkeät asiat. Joku päivä varmaan unohdan oman nimenikin…

Jaahas. Tänään on sitten saatu tapella vaihteeksi internetyhteyden kanssa. Sillä toimimaanhan se ei suostunut jossain vaiheessa jostain syystä sitten millään, ja totta kai hermoni alkoivat pitkällisen kamppailun ja tuskailun tuloksena kiristyä. Virheilmoituksessa kerrottiin, ettei yhteyttä etätietokoneeseen voitu muodostaa, ja että portti on suljettu. Ja minähän siinä sitten H. Moilasena miettimään, että mitäköhän himputtia se tuokin nyt sitten tarkoittaa?! Vastausta siihen en saanut, mutta myöhemmin nettiyhteys alkoi sitten toimimaan ihan itsekseen, ja minä huokaisin helpotuksesta.

Lauhat säät jatkuvat onneksi edelleen, mikä on varsinainen onni ja autuus minulle… Lämpimämpää ja vähemmän tuulista – vähemmän särkyä ja valitusta. Anteeksi vain, jos tämä maistuu jo vähän puulta, mutta pitäähän sitä muistaa mukaviakin asioita hehkuttaa vaikka sitten vastapainoksi sille, kuinka paljon narinaa ja valitusta blogista löytyy.

Minä juttelin tänään ihmisen kanssa, joka noin kuukausi sitten menetti vuoron perään sekä siskon että veljen. Sisar oli ollut sairaalahoidossa huonokuntoisena jo pidemmän aikaa, joten kuolema ei sinänsä tullut yllätyksenä. Joka tapauksessa siskon kuolema johti sitten siihen, että kyseisen henkilön veli alkoi elää ”makeaa elämää” oikein olan takaa. Muutaman päivän päästä hänkin oli sitten kuollut. Melkoinen suru koko perheelle, totta kai.

Tuollainen laittaa miettimään monia asioita, etupäässä elämää ihan yleisesti ottaen – ja sitä kaikkea, mitä siihen kuuluu. Rehellisyyden nimissä olen kyllä kelailematta moisia asioita kovin syvällisesti, sillä esimerkiksi koko kuolemisen ajattelu saa minut edelleen hieman ahdistuneeksi ja samalla jotenkin hämmentyneeksikin. Oma suruni on alkanut jo helpottamaan, mikä onkin hyvä. Kuitenkin lyhyen ajan sisällä on sattunut neljä äkillistä kuolemantapausta, jotka jotenkin tuntuvat nostavan omaa suruani pintaan uudelleen. Siksipä tietynlaiset ajatukset mieluiten kieltäisikin itseltään – ettei tulisi ajateltua ”liikaa”. Tekisi mieli peittää korvansa ja silmänsä ja olla tietämättä mistään mitään.

Iloisempana asiana voin kuitenkin kertoa, että läheisin ystävänikin on kuullut saavansa tytön. Hänen kohdallaan kyseinen ”diagnoosi” on vissiin melko varma – kuitenkin 4d- ultrassa käynyt, ja sillä viisiin. (Oi, miksi meillä ei ole täällä siihen ilmaista mahdollisuutta toisin kuin joissain muissa paikoissa?)

Hmm… Jokohan se mies kohta alkaisi pääsemään töistä? Minä voisinkin alkaa ässä tällätä itseäni ja koiraa valmiiksi – meidän pitäisi lähteä välittömästi käymään yhdessä liikkeessä… Jotakin minulta unohtui luonnollisesti tästäkin postauksesta, mutta koetan palata asiaan myöhemmin ja täydennellä tätä sitten lisää.