Tänään onkin sitten jo vähän kipakampi pakkanen. Ulkona on silti ollut pakko käydä hyppelehtimässä muutamaan otteeseen; kaikki pakollisia käyntejä. Hyväähän tuo ulkoilma tietysti muuten tekee, mutta kylmyys tuntuu aina jotenkin aktivoivan tuon iskiassäryn, joka lämpimässä tuntuu huomattavasti vähäisemmältä.

Valivali, tiedetään, joten seuraavaksi aionkin riemastuttaa teitä kaikkia hehkuttamalla, että sain vihdoin ja viimein yhden toimivan avun piinaavaan närästykseeni. Yksi sana: Kananmuna! En voi väittää nauttineeni sen juomisesta, mutta ainakin se auttoi… Vinkki aiheeseen tuli puolestaan sanotaanko nyt vaikka sitten henkilöltä, jolle nuo kananmunan avut kaikenlaisiin vaivoihin ovat kaiketi tutumpaakin tutummat… No, pääasia että närästys lähti, eikä tarvitse tapella sen kanssa.

Eräs tuttavaperhe, jonka seinänaapurissakin ollaan joskus asuttu, on kokenut menetyksen – perheestä kuoli äiti. Tänään olisikin sitten tarkoitus käväistä ostamassa jonkinlainen kukkakimppu ja käydä viemässä se surunvalittelujen kera ko. perheelle. Tuo oli tosin tarkoitus toimittaa jo eilen, mutta erinäisten syiden takia se sitten jäi tekemättä…

Meikäläinen nimittäin tympääntyi mummoonsa eilisiltana niin, ettei sitä usko kukaan. Kissamme oli oksentanut ”väärään paikkaan” (tosin sen oksennuksen kyllä sai siivottua pois vaivatta vailla pysyviä vahinkoja, joten se siitä) ja mummolla käydessämme me pösilöt menimme kertomaan senkin sitten muiden asioiden kertomisen yhteydessä. Eipä siinä sitten mitään, mutta kotiin päästyämme meille soitti isäni, joka ihmetteli, aiommeko tosiaan ”hävittää” kissan. Kuulimme siinä sitten, että mummo oli soitellut mielissään ympäri kyliä ja kehunut tilanneensa kissallemme noutajan, vieläpä jostain hemmetin kuusesta saakka.

Tällaisia yllätyksiä. Minä sitten otin puhelimen kauniiseen käteeni ja soitin mummolleni tiedustellakseni, että mitä ihmettä nyt on oikein tekeillä. Mummo kertoi tyynesti soittaneensa jollekin miehelle (jonka nimi jäi minulle epäselväksi, koska aloin taas vaihteeksi olla aika lailla hermoromahduksen partaalla) ja antaneensa sille meidän kotiosoitteen ja käskenyt hakea kissan pois. Mies kuulemma hakisi kissan illan aikana  ja ”hankkiutuisi siitä eroon”. Palvelusta pitäisi kuulemma maksaa kahdeksankymppiä. Jaahas. Minä kivahdin mummolle, että se saa kyllä luvan antaa kyseisen ukon numeron minulle, jotta saamme perutuksi moisen operaation.

Kuinka ollakaan, mummo ei suostunut numeroita antamaan, vaan alkoi huutaa puhelimeen kiihtyneenä kuin mikä. Minä en jaksanut kuunnella, vaan sanoin heipat ja katkaisin puhelun. Hetken päästä mies puolestaan soitti mummolle ja pyysi mummoa joko itse soittamaan ja perumaan hakureissun tai vastaavasti antamaan puhelinnumeron, johon me itse voimme soittaa. Mummolta ei edelleenkään mitään numeroita herunut, huutoa kyllä sitäkin enemmän. Se huusi puhelimeen muun muassa, että meidän ei enää ikinä tarvitse tulla käymään siellä, kun ”Sitä kissaa ei hävitetä, siitä on semmonen risti ja riesa, kyllä se on hävitettävä!”

Ok, mies tuumasi sitten mummolle, että no sovitaan sitten niin – mutta että saisiko sitä numeroa? Ei, eipä tietenkään. Mies huokaisi ja sanoi sitten, että jos tänne ovelle nyt sellainen ”kissanhävittäjä” saapuu, niin ainakin me sen täältä käännytämme pois, ja sillä hyvä. Mummo huusi vielä jotain, ja löi miehelle luurin korvaan. Illan päälle kuulimme, että mummo oli soittanut myöskin isälleni, ja huutanut hänellekin, ettei hänenkään tarvitse enää ikinä tulla kylään, kun me emme suostu hävittämään kissaamme.

Niin tai näin – kissanhakijaa ei näkynyt. Ja jos nyt olisikin, niin kissa olisi kyllä jäänyt tänne. Voi että kuulkaa, kun se voi tympiä, että tehdään tuollaisia täysin omavaltaisia ratkaisuja kysymättä meiltä mitään – meillähän kissa täällä onkin! Sitä paitsi, kissa on sen verran iäkäs, että minun puolestani se saa olla täällä meillä niin kauan kuin elää – minusta tuollainen hävitysoperaatio oksentamisen tähden olisi epäinhimillistä. Eihän se kaiketi tahallaankaan oksentele – ja kissa kun ei kuitenkaan ihmisen tavalla voi ”valita” oksennuspaikkaansa. Tosin eihän ihminenkään aina voi… No joo, ei parane verrata kissoja ja ihmisiä, mutta joka tapauksessa: kissa on minulle rakas – yksi perheenjäsenistä. Niin että. Ei kai tässä siitä aiheesta muuta.

Me muuten saamme muutamia uusia kalusteita ensi viikolla. Ne kuljetetaan tänne oliko se nyt keskiviikkona vai torstaina? Täytyy tarkistaa kalenterista… No, kuitenkin. Meille on nyt näillä näkymin tulossa uusi sohva, hyllystö, makuuhuoneeseen tarkoitettu lipasto, sekä sängyn patjasetti – siis uudet petauspatjat, sekä nuo paksummat patjat – mitkä lie niiden nimet nyt ovatkaan. Ostokset on maksettu, ja nyt ei sitten muuta, kuin sitä ensi viikkoa odotellessa… Mies tosin empi eilen kaupasta lähtiessämme, että olisiko noiden patjojen hankkimista pitänyt siirtää – idea niiden hankkimiseen oli kyllä hänen itsensä. Heh. Minä totesin, että voihan sen kaupan aina käydä purkamassakin, jos se siltä tuntuu – kyllähän tässä kieltämättä muutakin on, vaikka toisaalta, nuo patjatkin on hyvä vaihtaa… Mies kuitenkin suorastaan loukkaantui palautusehdotuksestani ja murahti, että jos kaupat kerran tehdään niin sitten ne tehdään, eikä kyllä peruta eikä pureta yhtään mitään. Mikäpä siinä, olkoon niin.

Jaahas, kello on näköjään jo sen verran paljon, että minun on pakko suorittaa nämä päivittäiset pakolliset imuroinnit… Ehkäpä palailen sen jälkeen taas tähän.