Meillä täällä oli tänään taas kissanhävitystalkoot. (Ilmaisustani huolimatta kissa torkkuu kuitenkin tuolla olkkarin puolella, joten ei syytä huoleen…)

Päivä on taas ollut melkoinen. Meillä oli täällä oikein kissanhävitystalkootkin, jälleen kerran. Ilmaisustani huolimatta raivostuttava ja rakas kissamme torkkuu kuitenkin tuolla olkkarin puolella täysissä sielun ja ruumiin voimissa, joten ei syytä huoleen…
Mistä tässä nyt sitten oikein aloittaisikaan?
No, minähän tosiaan leivoin sitä kakkua tuossa eilen illalla ja värjäsin typeryyksissäni kermavaahtoakin oikein urakalla. Kuten illalla kerroin, varsinkin ne värilliset kermavaahdot kiinnostivat kumpaakin lemmikkiä kovasti, ja piti sitten laittaa kummankin lautaselle hituset ylijääneitä vaahdon rippeitä.
Tänä päivänä kotiin tullessani (oltiin vauvan kanssa oikein urakalla kyläilemässä ja lenkillä) huomasin sitten kauhukseni, että kissanpiru on oksentanut olkkarin matolle – ja arvatkaa oliko oksennuksessa mukana myös käyttämäni värit. Raivostutti kieltämättä etenkin siinä vaiheessa, kun värit eivät tuntuneet lähtevän matosta poiskaan… Onneksi nyt sitten kuitenkin.
Pahaksi onneksi miehen tullessa töistä meille änkeytyi kylään myös mummoni, joka on saanut kissastamme varsinaisen päänvaivan. Kertoessani miehelle kuulumisiani (”Kissa oli oksentanut kolme kertaa matolle, mutta siivosin sen pois…”) saman virren kuuli myös mummo. Mummo kuunteli juttua vaitonaisena, ja lähti pian kotiinsa, mutta älkää nyt luulkoo, että koko homma oli vielä tässä. Ei suinkaan…
Kauppaan päästyämme miehellä soi puhelin. Mummohan se siellä soitteli. Kertoi soittaneensa (taas vaihteeksi) ”kissanhävittäjälle” vielä tuota nimenomaista ilmaisua käyttäen, ja kertoi ettei se ”ikävä kyllä pääse tänään, mutta se tulee huomenna seitsemän aikaan.” Mies sanoi puhelimeen, ettei me tarvita minkään sortin kissan hävittäjiä, ja että kissa pysyy meillä edelleenkin siihen saakka, kunnes se omaehtoisesti lähtee niin sanotusti kuuta kiertämään. Mummo ei asiaa ottanut kuuleviin korviinsa, huusi sen sijaan puhelimeen korviavihlovasti, että kissa olisi parempi nyt hävittää, ja että hän maksaa siitä hyvästä meille vaikka sata euroa. Mies ei vastannut tähän mitään, ja mummo käski meitä käväisemään luonaan.
Kauppareissun jälkeen sitten mentiin Hävittämöön (sillä nimellä ollaan mummon tupaa alettu kutsua, sellaisella innolla hän nimittäin jankuttaa kissamme ja koiramme mahdollisesta ”hävityksestä”).
Pyysin nätisti mummoa soittamaan kyseiselle ukolle ja perumaan koko lystin. Mummo kieltäytyi. Minä tokaisin, että tulkoonpa sitten vain jos lystää, mutta meiltä ei kissa lähde yhtään mihinkään. Mummo tiuskaisi häijysti, että saanpahan sitten ainakin pulittaa tälle kissanhävittäjälle likemmäs satasen siitä hyvästä, että se vaivautuu turhaan paikalle. En tiedä, nousiko korvistani savu tässä vaiheessa, mutta aika räjähtämäisilläni aloin olla. Ette voi kuulkaa kuvitellakaan miten raivostuttavaa on, kun joku mitään kysymättä tai pukahtamatta tilaa jonkun ”kissanhävittäjän”. Samantyylinen tapaushan sattui tuossa jo jokin aika sitten, taisin siitä tänne silloinkin kirjoittaa…
Mies sitten aukaisi suunsa ja sanoi, että mehän ei koko ”kissanhävittäjää” olla pyydetty meille tilaamaan eikä muutenkaan olla koko asiasta oltu millään tavalla tietoisia, joten mummo voisi nyt ystävällisesti perua moisen hävittäjän. Tai jos hävittäjä nyt sitten sattuisikin tulemaan, niin siinäpähän nyt sitten tulkoon, mutta ovelta hänet kyllä käännytetään.
Mummo kivahti jotain vastaukseksi, ja me alettiin lähtemään. Pihalla vielä ollessamme mummo huusi ikkunasta, että meidän tulisi nyt tarkoin miettiä mitä teemme, ”ei sillä kissalla mitään tee, siitä on vaan harmia”. Ok, ehkä niinkin, mutta… Tarvitseeko kiintymystä kissaansa sen kummemmin perustella? Tuskinpa.
Nyt alkaisi pikku hiljaa olemaan Salkkareiden aika, joten siirrynpä tästä nyt vähitellen tämän jokapäiväisen nautintoni pariin… Luultavasti lisää myöhemmin.