Viikon keskivaiheille pääsyn kunniaksi naapurissamme kuului olevan bileet, jotka kestivät aamuyöhön saakka. Aamuyöllä näet heräsin sattumalta janon tunteeseen, ja siinä mehua hörppiessäni totesin, että juhlinta jatkuu edelleen. Kunnes se sitten yhtäkkiä päättyi, ja osa porukasta alkoi kai purkautua ulos kämpästä – rappukäytävästä kantautuvasta melusta päätellen. Eipä sillä, että heidän juhlintansa olisi minua mitenkään erityisesti häirinnyt. Kunhan tulin vain ajatelleeksi, etten ymmärrä joidenkin ihmisten kyltymättömiä menohaluja. Itse en nimittäin tuollaista jaksaisi (että ryypiskellään joka ikinen viikonloppu plus keskiviikkoisin plus juhlapäivinä plus aina kun siihen vähänkin on aihetta) eikä sellainen touhu minua kiinnostaisikaan. Mutta, meitä ihmisiä on erilaisia ja niin vaihtelevat myös meidän mieltymyksetkin. Siltikin olen sitä mieltä, ettei tuollainen alkoholintäyteinen juhliminen monta kertaa viikossa tee kellekään hyvää. Juhliahan voisi toki toisinkin.

Kuuden aikaan aamulla tuli keitettyä kunnon pannukahvit miehelle. Maistui kuulemma pitkästä aikaa. Mukavaa – taitoni eivät siis ole ruostuneet. Kas kun meillä tuota pannukahvia keitetään aika harvoin. Lähinnä silloin, kun varsinaisia pannukahvin ystäviä tulee käymään. Kumpikaan meistä ei ole kovin tottunut pannukahviin, ei ihme kyllä mieskään, vaikka romanikodeissa on todella tyypillistä keittää kahvit nimenomaan pannulla. Itse puolestani olen saanut pannukahvia lähinnä kyläillessäni mummolassa. Yleensä meillä onkin siis käytössä vain tuo arkinen kahvinkeitin. Mies tuota kahvia enimmäkseen juo, itse olen enemmän teeihmisiä. Kahvi kyllä maistuu mullekin, mutta jostain syystä tulen juoneeksi sitä lähinnä kylässä. Vaikka meillä kahvinkeitin poriseekin monta kertaa päivässä. Heh.
Muistui tuossa mieleeni eräs tilanne viime talvelta. Oltiin miehen kanssa kyläilemässä erään miehen tuttavan luona. Tuttava oli sitten vastikään lyönyt hynttyyt yhteen yhden naisen kanssa, ja tämä nainen oli siis myös paikalla. Miehillä riitti puhuttavaa keskenään, minä virittelin keskustelua tämän toisen naisen kanssa. Miehen tuttava tuli ilmoittamaan naiselleen, että kohta voisi olla kahvin paikka. Nainen ottaa siinä sitten esille pannut ja laittaa sen vesineen lämpenemään. Hetken päästä hän lisää pannuun jauhatukset. Yhtäkkiä keittiöön ilmestyy tämä miehen tuttava, joka alkaa ihmetellä suureen ääneen naisensa kahvinkeittotaitoja. ”Ei näin, mitä sinä hyvä ihminen teet”, hän ihmettelee, ja saa naisen silminnähden nolostumaan. Nainen tokaisee, että ei kai tuota pannukahvia oikein muutenkaan voi keittää. ”Olisit tehnyt… Sun ois pitänyt…” mies päivittelee, mutta ei kuitenkaan saa lausettaan loppuun. Niin mitä olisi pitänyt tehdä? Lauseen loppuminen jää vaivaamaan minuakin. Nainen katsoo minua ihmeissään, minä katson takaisin. Mielessämme kai pyörii sama kysymys: Kuinka se pannukahvi sitten olisi pitänyt keittää, ja kuinka monella eri tavalla sen edes voi keittää?
Minulle on ainakin opetettu, että ensin laitetaan pannuun tietty määrä vettä. Tämän jälkeen vesi kiehautetaan, ja lisätään ne jauhatukset mukaan riippuen ihan siitä, kuinka paljon ja kuinka vahvaa kahvista halutaan. Tämän jälkeen kiehautetaan, mutta todellakin vain kiehautetaan, eikä keittämällä keitetä. Tämän jälkeen annetaan kahvin hautua muutama minuutti, jonka jälkeen siitä voi halutessaan suodattaa jauhatukset pois ja kaataa kuppeihin. Voiko pannukahvin keittää vielä jotenkin muutenkin? Me emme tuon naisen kanssa sitä silloin tajunneet, enkä kyllä tajua vieläkään.
Mietin muutenkin tuota hänen miehensä reaktiota asiaan. Ikään kuin olisi tapahtunut jotain kamalaa, mies lampsi olohuoneeseen päivittelemään tapahtunutta miehelleni suurella äänellä tyyliin ”Voi arvaa mitä tää nainen teki, se on ihan sekasin.” Silloin kyllä ajattelin, että voi naisparkaa, eiköhän sitä nolota. Siitä huolimattakin, vaikkei tuossa minun nähdäkseni mitään nolostumisen aihetta ollut, eikä myöskään huomauttamista. Ihan normaalisti se sitä kahvia minun mielestäni keitteli, ellei tuolla miehellä sitten ollut joku ihan oma tapansa kahvinkeittoon. Myöhemmin lähdettyämme talosta otin asian puheeksi miehen kanssa, eikä kyllä hänkään tilanneselostukseni perusteella nähnyt mitään aihetta kaverinsa käytökselle. Totesi vain, että mahtoi sitä naista hävettää. Myöntelin, niinhän se juuri oli tainnut olla.
Ajatella, että huomenna on jo perjantai. Kyllä viikko on hurahtanut nopeaa. Vastahan minä kirjoittelin, miten viikko on saatu käyntiin. En tajua, miten nämä päivät ja viikot menevät näin nopeaa. Tuntuu, että liiankin nopeaa. Ehkä ne menisivät mielestäni hitaammin, jos olisi jotain mielekästä tekemistä – siis jotain muuta, kuin tämä kotona nyhjääminen. Tietysti kaikenlaisia arkihommia tulee tehtyä ja itseään viihdytettyä milloin milläkin idealla, mutta tarkoitankin nyt lähinnä työpaikkaa tai sellaista. Toivottavasti tulevaisuus on hieman valoisampi – ja mikäpä, ettei olisi.
Tänä iltana alan sitten vastailemaan tuon yhden blogikirjoituksen alle tulleisiin kysymyksiin. Katsotaan, ehtiikö niitä tulla lisää iltaa kohden, vai mennäänkö noilla. :)