Nautiskelen tässä sitä tavallista aamukaakaotani niin lämpimänä, kuin suinkin kärsin sen juoda. Tuntuu auttavan kummasti, koska jostain syystä minua tuntuu viluttavan aamuisin lähes poikkeuksesta heti, kun päätän nousta vällyjen välistä. Viime yö sujui Luojan kiitos edellistä yötä rauhallisemmin. Sai kyllä sujuakin. Mitä luultavimmin muutkin talon asukkaat kallistuisivat samaan, jos sitä nyt menisin heiltä kyselemään…

Onkohan maahantuoja postittanut tilaukseni siten, että pääsisin ihastelemaan uusia kankaitani jo tänään? Toivon mukaan, mutta eipä nyt kuitenkaan ryhdytä vielä iloitsemaan. Otaksun kuitenkin, että tilaukseni on perillä viimeistään huomenna – maahantuoja on yleensä toimittanut maksetut tuotteet asiakkaalle todella nopeasti, joten tuskin tässäkään kerrassa on poikkeuksia.

Olin saanut yöllä pitkän tekstiviestin sukulaiseltani. Viesti koski yhteisenä huolenaiheenamme olevaa sukulaistamme, sanotaan tuota huolenkohdetta hetkellisesti vaikkapa E:ksi. Joka tapauksessa siihen saamaani viestiin. Se oli huolestuneen sävyinen, ja siinä sukulaistyttö pohti, mikä ihme E:tä oikein vaivaa, kun se ei halua enää edes suunnitella mitään, eikä tunnu haluavan, että kukaan muukaan suunnittele mitään. Sukulaistytön mukaan E oli ilmaissut, että kaikenlainen suunnittelu on turhaa, koska tulevista päivistä ei voi tietää mitään. Sukulaistyttö olikin siis huolissaan siitä, pitäisikö tuollaisesta asenteesta olla huolissaan tai koettaa nyt jotenkin erityisesti jutella E:lle.

Minä mietin vastaustani hetken, koska en todellakaan suoralta kädeltä tiennyt, mitä olisin tuohon sanonut. Vastausviestini ei kuitenkaan sisältänyt juuri mitään oleellista, koska minulla ei edelleenkään ollut – eikä ole vieläkään – selkeää mielipidettä tai ideaa siitä, mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Viestissä sanoin, etten nyt jotenkin osaa ollenkaan sanoa, pitäisikö tuollaisista puheista huolestua tai että onko tuollainen ehdoton ”päivä kerrallaan”- meininki jotenkin erityisen huolestuttavaa. Olisi pitänyt älytä vielä kysyä, siteerasiko E taas Raamattua tutuksi tulleen tapansa mukaan, vai puhuiko hän tällä kertaa ihan omalla suullaan. Ehkäpä vielä kysynkin. Tosin en tiedä, onko tuon asian huomioimisesta mitään hyötyä.

E vaikuttaa sinänsä ihan vakaalta omien asioidensa ja tekemistensä suhteen, mutta samaan aikaan tuntuu, että tietty lämpö ja välittäminen olisi hänestä tyystin kaikonnut. Tuntuu. Nimenomaan tuohon minä takerrun. Että tunteestako tässä onkin kyse, vai onko asiat oikeasti tuolla mallilla. Inhottavaa miettiä tuollaista tietämättä vastausta. Mutta toisaalta, miksi tyytyisin pelkkään miettimiseen – miksen sanoisi mietteitäni ääneen E:lle itselleen? Tiedä häntä, minkälainen keskustelu saataisiin aikaiseksi – edellyttäen, että keskustelu hänen osaltaan ei menisi pelkäksi Sanan siteeraamiseksi.

Tästä aamusta sen verran, että täällä on todellakin hiljaista, hyvin hiljaista. Tässä on vielä hyvin aikaa nautiskella aamun rauhasta ja heräillä päivään ihan kunnolla. Katsotaan, mitä tämä päivä tuo tullessaan – toivottavasti jotain mukavaa.