Huomioi tosiaankin nuo lainausmerkit tuossa.

Tässä on tietysti tullut tehtyä yhtä sun toista, mutta edelleenkin tekemättömien töiden lista on rutkasti pidempi, kuin tehtyjen. Tällä hetkellä nimenomaan tekemättömät työt ottavat minua kaaliin sitten aivan mahdottomasti, enkä oikein tiedä, mistä aloittaisin kertomisen.

Aloitetaan sitten vaikka eilisestä. Niin. Ensinnäkään mies ei torstain ja perjantain välisenä yönä nukkunut paljon ollenkaan, eikä sitten tullut uni minunkaan silmääni. Keskellä yötä hän rupesi huutamaan suunnilleen suoraa huutoa, että nyt kyllä meni selästä joku. (Lääkäriin hän ei tietenkään suostunut lähtemään, kuinkas muutenkaan.) Aamusella hän sitten valitteli päänsärkyä ja vähän joka paikan särkyä, mutta ei suostunut hakemaan sairaslomaa, vaan lähti töihin.

Minä siinä sitten päivän valjettua käytin koiraa pihalla ja aloin tekemään kaikennäköistä pikkuhommaa. Päätin sitten kuluttaa suuren osan päivästäni silittämiseen, jotta saisin lykättyä ne kaipaamani verhot jokaiseen ikkunaan, mahdollisimman äkkiä. Silittäminen vielä onnistuikin, mutta verhojen ikkunaan saamisessa olikin sitten oma kompastuskivensä. Keittiössä kävi sillä tavalla, että verhot tuli laiteltua melkeinpä kokonaan, mutta jotain jäi puuttumaan. Puuttuminen puolestaan johtui sitten siitä verhonipseihin liittyvästä asiasta, jota olin aiemmin ajatellut tyyliin ”Ehkäpä, en ole ihan varma” ja unohtanut sitten koko asian. Eli siis suomeksi: tangosta uupui niitä verhonipsejä, aivan kuten olin aikaisemmin uumoillutkin.

Muka ovelana siinä sitten ajattelin, että hätiäkös tässä: minähän voin toki ottaa tuosta toisesta tangosta niitä nipsejä tähän, äkkiäkös se minulta käy. Mutta kuinkas sitten kävikään? No, huonostihan siinä kävi – tai sanotaanko, ettei voi huonostakaan puhua, kun ei käynyt juuri mitenkään. Nimittäin nythän sattuu olemaan niin, että nimenomaan keittiössä oleva tankosysteemi (jossa on siis kaksi tankoa peräkkäin, kaiketi kattoon kiinnitettyjä) yltää tasan seinästä seinään, eikä seinän ja tankojen välillä ole minkäänlaista rakoa, josta niitä nipsejä voisi ovelasti sujautella tankoihin. Yritin tietysti livauttaa niitä tankoon sillä lailla vinostikin, mutta yrityshän oli täysin tuhoon tuomittu. Päädyin siis siihen lopputulokseen, että tankosysteemi on irrotettava meisselin kanssa toiselta puolelta, jos sinne jotain nipsejä haluaa laittaa.

Verhojen laittaminen keittiöön jäi siis kesken, mutta onneksi sain laitettua ne edes sillä tavalla, ettei tuo kauheus näkynyt (eikä näy) ulospäin. Eli kun ulkoa päin katsoo keittiön ikkunaa, voisi kuvitella, että hei: siellähän on verhot, ja ihan nätisti onkin! (Kaikkea kanssa.)

(Pakko kyllä myöntää, ettei tämä verhoihin liittyvä järkeily sujunut minulta ollenkaan niin rauhallisissa tunnelmissa, kuin ehkä aiemmasta voi olettaa: minua oikeasti raivostutti ihan suunnattomasti. Paasasin yksinäni, että pitääkö minun kenties ottaa lakana, ja naulata se ikkunan peitoksi, kun tämä verhojen laitto kerran tuntuu olevan näin hankalaa.)

No juu… Muiden huoneiden kohdalla sitten luovuin toivosta siinä määrin, että päätin yrittää verhojen laittamista vasta siinä vaiheessa, kun niillä nipsiostoksilla on käyty. (Samalla siinä sitten pohdiskelin, mistäköhän mahtaisi moisia nipsejä löytyä – aika eriskummallisia kun olivat.)

Aika kului, ja mies pääsi töistä. Kävi suihkussa, lepäsi tunteroisen verran, ja valitteli edelleen kipujaan. Söi särkylääkettä. Sanoi, ettei mene lääkäriin. Totesi, että vaan ei se mitään – kyllä me nyt kuitenkin lamput kattoon saadaan, ja tauluja ja peilejä seinällekin. Verhotankokin saadaan irti.

Hyvä hyvä, meikäläinen oli sitten siinä kaiken kaikkiaan tyytyväinen – talon katastrofimainen järjestys kyllä korjaantuisi, ja täällä alkaisi vihdoinkin näyttää edes hieman asuttavammalta.

Lähdettiin siitä sitten ostoksille. Ensiksi haettiin uusi tekstiilisuihkuverho, silityslauta ja kuivauslasta. Samalla ostettiin verhonipsejä – ja päiviteltiin sitä, miten ihmeessä ne on pakattu näin pieniin (10 kpl/pussi) pussukoihin. ”No, ei nämä nyt NIIN kalliita ole”, tuumattiin siinä sitten, ja otettiin neljä pussia. Meinasin ottaa vielä viidennenkin, kaiken varalta, mutta onneksi jätin sen pois. Mukaan tarttui vielä hyvin halpa sähkökynttelikkö (neljä euroa) jonka kestävyydestä en sano muuta, kuin että kai se nyt hyvänen aika muutaman kerran lampunpolttoa kestää, häh?

Kassalla se karvas totuus tuli sitten ilmi. Minä menin keräämään ostoksia hihnalta (paitsi silityslautaa, joka kulki miehen mukana) ja mies maksoi. Luulin kuulleeni väärin, kun myyjä sanoi jotain viidestäkympistä. Ajattelin, että hinta oli ollut ehkä korkeintaan jotain kolmisenkymppiä plus viisikymmentä senttiä. Kysäisin mieheltä. Ehei, kyllä ne vähän yli viisikymppiä maksoivat – ”Miten edes maksoivatkaan?” Tihrustettiin siinä sitten kuittia, ja kas vain: Yksi kappale verhonipsipussia maksoi melkein viisi euroa (vaikka ostettiin taatusti koko kaupungin halvimmasta kaupasta!) ja niitähän olikin sitten sen verran, että ne maksoivat yhteensä kaksikymppiä. Minua tympäisi – pitikin noita nipsejä ostaa.

Matka jatkui toiseen kauppaan meidän keskustellessamme siitä, miten tuohon hintaan pitäisi saada kullalla silattuja nipsejä. Kaupasta ostettiin jotain tarpeellista, mutta päätettiin jättää ne enimmät ostokset tälle päivää. Samalla matkalla poikettiin vielä Alkoon, jotta saatiin ostettua punaviiniä hirvenlihan hauduttamista varten.

Joo… No, hirvi laitettiin sitten siihen malliin, että se vain tyrkättiin uuniin. Punaviiniä jäi hieman yli, joten mies maisteli sitä sen lopun. Totesi, että tuohan saattaa jopa hieman rentouttaa – jos nämä särytkin tästä vähän. Ok – mikäpä siinä.

Jonkin ajan kuluttua mies lähti käyttämään koiraa pihalla. Puhe oli pienestä lenkistä, joka sitten kestikin hieman kauemmin, kuin olin ajatellut. (Ei nyt kuitenkaan puolta tuntia kauempaa.) Enhän minä vielä miehen palattuakaan mitään sen ihmeellisempää ajatellut, mutta kyllähän se oli sitten jossain vaiheessa ikään kuin pakko ajatella. Nimittäin: kuinka ollakaan, mies rupesi päihtymään ihan silmissä. Puhe soljui entistäkin vilkkaammin, ja minua kummastutti: onko sitä hemmetin viiniä vieläkin jäljellä, noinko se nyt tuolle päähän meni.

Mutta ei suinkaan, olisihan minun tietysti pitänyt olla vähän viisaampi. Olihan sillä sitten Jamesonia (tiedättehän, sitä  irlantilaista viskiä) jonkin kokoinen puteli tuolla ikään kuin jemmassa. Sieltä se sitten kävi sitä naukkailemassa – eipä siis tarvinnut enää kummeksua, miten se noin päihtyy. Teki mieleni karjaista jotakin, mutta sen sijaan tuumasin, että päätit sitten osallistua Irlannin tukemiseen edes jollakin keinolla, vaikka tuotto taitaakin kyllä mennä jollekin muulle. Mies tajusi vihjaukseni, naurahti, ja totesi, että ei minun tarvitse ainakaan suuttua – kyllä me silti huomenna tehdään kaikki, mitä ollaan suunniteltukin.

En viitsinyt ruveta kinaamaan, ajattelin tietysti, että parempi kai se on, että se tässä hörppii viskiään, kuin että lähtee johonkin baariin ja taas saadaan käydä läpi joku kadonneen lompakon/puhelimen/jonkun muun metsästys. En sitten suuttunut, vielä, mutta loppuillasta kylläkin nousi ääni tässäkin pirtissä. Jameson oli nimittäin jo kumottu kurkkuun, mutta päihtyminen vain jatkui. Syy ei ollut enää ollenkaan epäselvä, ja myöhäisillassa tulinkin sitten nähneeksi sellaisen suurimmaksi osaksi tyhjän rommipullon.

Tuossa vaiheessa mies olikin sitten siinä kunnossa, että sen sai kärrätä nukkumaan. Tai ei oikeastaan kärrätä – kyllä se ihan itse meni, vaikka sille pitikin siitä muutamaan otteeseen sanoa. Että mene nyt jo …kele nukkumaan, niin selviät ehkä aamuunkin. Tosin, olin jo luopunut toivosta tämän päivän suhteen. Järkikin toki sanoi, että kun ei se kovinkaan aktiivinen noissa ryyppyhommissaan ole, menee tuollainen määrä sen verran päähän, että sillä on tänään olo sitten sen mukainenkin – eikä mistään sovitusta taatusti tule mitään.

Nyt olisi sopiva kohta ryhtyä päivittelemään sitä, että olinpa tosiaan oikeassa, mutta eipä mennäkään siihen ihan vielä. Haluan toki viihdyttää teitä ja itseäni muistelemalla tuota taivaallista viime yötä, joka tosiaankin sai minut lopulta raivon partaalle. Mies on niin oma olijansa humalassa ollessaan, että se vastoin kaikkia odotuksia ei todellakaan nuku kunnolla. Ei. Se kyllä nukkuu, mutta heräilee puolen tunnin – tai parhaimmassa tapauksessa tunnin – välein ylös, kulkee tupakalla ja jääkaapilla, sekä puhuu kaiken aikaa noita toimiaan tehdessään niin, että jos nyt vaikka vahingossa sattuu nukkumaan, niin varmaan siinä kyllä herää.

Tätä se siis tiivistettynä oli viimekin yönä, ja siinä loppujen lopuksi teki mieli nostaa koko ukko olkapäilleen, kantaa se sänkyyn ja istua sen päälle, jotta se vihdoinkin olisi hiljaa ja antaisi ehkä minunkin nukkua. Turha sille tosin oli mitään sanoa, vaikka sille jotain tulinkin murisseeksi. Se kyllä mutisi anteeksipyyntöjä, mutta sama peli uudelleen tunnin päästä – ja sitten taas nukkumaan vähäksi aikaa.

Aamun valjetessa mieskin sitten kai väsähti, ja alkoi ihme kyllä oikein kuorsata. Ihana rauha ja hiljaisuus laskeutui tänne, ja itseäkin siinä huonosti nukutun yön jäljiltä alkoi unettamaan uudelleen (tuossa vaiheessa olin jo siirtynyt nukkumaan sohvalle, jotta saisin olla rauhassa). Olisin varmaan nukahtanutkin, ellei koira olisi juuri silloin tullut kirsu ojossa tökkimään minua naamaan ja käyttäytymään sillä lailla, että tiesin, että nyt sen on sitten pakko päästä ulos. Valehtelisin, jos väittäisin, että lenkillä käyminen (tuollainen pikainenkaan) olisi millään tavalla sillä hetkellä huvittanut tai kiinnostanut, mutta pakkohan koiraakin on tietysti ajatella, kun kerran koiran omistaa. Ulkona siis käytiin, ja tultiin takaisin. Sen jälkeen pääsin sitten minäkin venymään ja vanumaan takaisin sohvalle, vihdoin ja viimein.

Likemmäs puoleen päivään saakkahan se venymiseni ja vanumiseni sitten meni, ja siinä vaiheessa päätin sitten ottaa auton alleni, käydä nopeasti tsekkaamassa josko niitä sähkökynttelikköjä olisi vielä jäljellä, käydä mummollani kylässä – ja palata sitten tänne tekemään jotain. Koiran otin mukaan, sillä ajatuksenani oli myös käyttää sitä eräässä suurehkossa puistontapaisessa.

No… Pääsin sitten parkkeeraamaan autoni kaupan pihaan, ja totesin, että porukkaa on liikenteessä paljon. Sähkökynttilät löytyivät hetken hakemisen jälkeen, mutta voi Luoja, miten hankala operaatio tuostakin sitten muodostui. Tiedättehän sen osan, jossa sähkökynttilät ovat kiinni, ja joka yleensä pitää koko systeemiä pystyssä? Se osa, joka on tavallisesti valkoista muovia – tai sitten punaista, vaaleaa tai tummaa puuta? No niin, näissä kynttilänjaloissa oli kaikissa tuo osa puuta – ja niitä oli kolmen eri sävyisenä. Yksi sävyistä oli vaalea puu, toinen siitä hieman tummempi, ja kolmas tumman ruskea. Koska olin eilen kallistunut tuohon tummanruskeaan, alkoikin nyt tietysti se kahden muun tummanruskeajalkaisen etsintä.

Ja sehän se olikin hankalaa. Kynttelikkömäärä oli vähentynyt jonkin verran eilisestä, ja pinoja oli kai rukattu uudelleen johonkin malliin. Löysinhän minä sitten ne tummanruskeatkin, mutta kuinka ollakaan: ne oli pakattu pinon alimmaiseksi. Muita kynttelikköjä näiden päällä oli aivan hirvittävä määrä. Kirosin siinä itsekseni, että mitä ihmettä tässä nyt sitten pitäisi tehdä, kunnes katseeni osui pinon juuressa olevaan vaakariviin, jossa oli myös näitä samoja tummanruskeapuisia kynttelikköjä. Päätin ottaa ne kaksi siitä, ja otinkin. Tai siis olisin ottanut, mutta kas: saman tien saatuani näistä kiinni, koko viereinen pino alkoi huojua ja heilua siihen malliin, että pelkäsin sen rojahtavan lattialle ja menevän rikki. Myyjiä ei tietenkään näkynyt missään, ja kaikki sillä käytävällä palloilevat asiakkaatkin tuntuivat tuijottavan minua vähintäänkin oudoksuvasti… Oudoksuntaa ei varmaan yhtään vähentänyt se, että aloin totta kai sitä pinon kaatumista vastaan taistellessani puhua itsekseni, että voi perkeleen perkele, pitihän tämä arvata.

Loppujen lopuksi sitten sain pidettyä pinot kasassa, eivätkä ne siitä sitten tainneetkaan kaatua (ainakaan minun enää paikalla ollessani). Luojan kiitos, tosiaankin.

Tämän jälkeen päätin käyttää uhkaavasti piipittävää koiraani puistossa ulkoilemassa, ja mennä sen jälkeen kylään mummolleni. Puistossa tuli käytyä, mutta kylään ei menty – ketään ei nimittäin näyttänyt olevan kotona. Talossa tosin paloivat jouluvalot, mutta luultavimmin mummo ei siellä ollut, tai sitten se oli nukkumassa. Tänne ajellessani tulin sitten siihen tulokseen, että ehkäpä olikin parempi jättää käymättä siellä: olisi muuten pitänyt vastata kysymyksiin siitä, että missäs se minun mieheni on, kun ei tällä kertaa tullut tänne. Ja mitä minä olisin siihen vastannut? Että se tuossa vähän otti illalla, ja taitaa parhaillaan häilyä jossain krapulan ja humalatilan rajamailla? Tai että mies saa itse kertoa sitten, kun tulee tänne? Huonoja vaihtoehtoja molemmat, totta vie.

Päädyin käymään pikaisesti kylässä ystäväni luona – viivyin hänen pakeillaan ehkä vajaan tunnin. Päästyäni sen ystäväni luokse mies soitti, ja pyysi tuomaan tupakkaa kaupasta. Lupasin tuoda. Lähdettyäni huristelin sitten vielä kauppaan, koppasin sieltä mukaani tupakan lisäksi muutamia muita ruokatarpeita – erikoisuudet jätin sikseen, koska nälkäni oli jotenkin poissa.

Kotiin päästyäni huomasin, että mies on edelleen päissään – ja ihmettelin sitä suuresti. Eipä tietenkään aikaakaan, kun bongasin pöydällä Kossupullon. Mies oli kuulemma hakenut sen ja tupakkaa taksilla, koska oli arvellut, että minä en kuitenkaan tulisi, kuin vasta joskus monen tunnin päästä.

Siinä vaiheessa hermoni pettivät pahemman kerran. Ei sen taksin, tupakanoston tai tuon luulonkaan takia – vaan tietysti tuon viinan. Aloin luonnollisesti sitten möykkäämään, ettei kai tästä mökistä tule edes puolivalmista tällä menolla. Tänään olisi pitänyt laittaa niitä saamarin lamppuja kattoon sun muuta, mutta ei kun ei – minä kun en niitä yksinäni kattoon saa, niin antaapa sitten olla laittamatta – kohta ei tarvi laittaa ollenkaan. Ymmärränhän minä, että hän on kipeä – mutta voin taata ja vakuuttaa, että juopottelu on täysin väärä ratkaisu siihen ongelmaan.

Mies siinä sitten pyysi olemaan huutamatta, elämöintini kun kuulemma sattui päähän –no, minä jatkoin edelleen paasaustani, mutta hieman hiljempaa. Mies siinä sitten, että ei minun tarvitse hermoilla – kyllä me tänä viikonloppuna saadaan kaikki lamput kattoon, vitriinit ja peilit sun muut sellaiset, laitettua. Jolloin minä suutahdin uudemman kerran – vai muka saadaan! Miten me saadaan, jos hän kerran on päättänyt kumota tänään kurkkuunsa kirkasta – miten hemmetissä muka saadaan?! Jos hänen olonsa ei tänäänkään mitään kestänyt tehdä, niin miten se sitten sen paremmin kestäisi huomennakaan – huomenna kun olo on varmaankin entistä pahempi, ja huomenna kuitenkin on jo sunnuntai, kun taas maanantaina on itsenäisyyspäivä, jolloin minä puolestani en aio vaivata päätäni lampuilla, peileillä tai yhtään millään muullakaan.

Kovasti mies koetti vakuutella, että kyllä hänestä on, kyllä hän pystyy, kyllä olo antaa myöten - mutta siinähän nyt sitten vakuuttelee. En minä viitsi edes odottaa, että mitään tapahtuisi vielä huomennakaan – kyllähän se minäkin alkoholista jotakin ymmärrän. Vaikkei omakohtaista kokemusta asiasta kovin paljoa olekaan (ihan hyvä niin) niin on tässä silti tullut nähtyä paljon kaikenlaista, ja opittuakin niistä näkemistään asioista jotakin. Joten mitä siinä vakuuttelee, olisi ollut hiljaa vain.

Saattaa tietysti kuulostaa hullulta, miksi räjähtelen moisesta. Ehkä tämä on jonkun mielestä kerrassaan pieni ja mitätön asia. No, tavallaan – eihän tässä mitään katastrofaalista ole päässyt tapahtumaan. Ei minua niinkään haittaa tuo miehen ”tissuttelu”, vaan se, että sen ”tissuttelun” takia ei sitten voidakaan toimia sovitulla tavalla. Lisäksi minua tietysti korpeaa tuo salamyhkäisyyskin – hyvänen aika sentään, olisihan se voinut suoraan kertoa aikeistaan, ettei niistä olisi sitten tarvinnut yllättyä. Jos nimittäin olisin tiennyt noista ”suunnitelmista”, olisin kaiketi saattanut hiiltyä huomattavasti vähemmän.

Huh huh. Kas niin, oloni on tämän pienoisen vuodatukseni jälkeen hieman helpottunut, eikä minua taaskaan ota enää samalla tavalla päähän, kuin aloittaessani tätä. Kirjoittaminen todella on minulle oikein hyvä tapa purkaa ajatuksiani ja tunteitani, ja pakko kai se on niin tehdäkin; muuten kai tässä pää räjähtäisi.

Kello olisi taas niin paljon, että pitäisi lähteä koiran kanssa pihamaalle. Ainakin tuossa jonkin ajan päässä, jos ei nyt ihan heti. Mattokin on ilmeisesti pyörinyt – täytyy ottaa se pois koneesta, ja lykätä kuivumaan johonkin.