Eilen sattui aika mielenkiintoinen tilanne, jossa taas tuli esille, minkälaisia ennakkoluuloja ihmisillä voikaan olla. Kävin eilen lääkärissä ja siinä vuoroani odottaessani huomasin istuvani entisen opiskelukaverin vieressä. Avasin sitten suuni, ja kyllähän hän minut muisti. Kysyin kuulumisia, hän kertoi, ja kysyi niitä myös minulta. Vastasin, että ihan hyvinhän tässä menee. Että töitä en nyt hetkeen ole onnistunut saamaan, mutta muuten on ihan kivasti; miehen kanssa ollaan hankkimassa isompaa asuntoa perheenlisäyksen vuoksi yms. Hetken hiljaisuus. Entinen opiskelukaveri toteaa, että ”Niin, siis töitä?” ja se hänen ilmeensä oli sanoisinko nyt, että vähän omituinen. Minä siihen, että no niin, töitä. Että kai töitä nyt voisi tehdä, vaikka on raskaanakin, kunhan vain ovat muuten sopivia. Opiskelukaveri siihen vähän kiusaantuneena, että no ei hän sitä. Minä katsoin häntä kysyvästi ja odotin, että hän kertoo, mitä sitten tarkoittikaan. Ja kertoihan hän. ”No kun ette kai te, siis niin kuin yleensä, ette kai te tee töitä?” Tuijotin opiskelukaveriani hämmästyneenä. Hän jatkoi vielä, että ”Niin, kun mulle on kerrottu, tai niin, että ei romanit halua tehdä töitä.” Olin hetken hiljaa, koska en tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua. Sitten aloitin sanomalla, että vaikka minulla on romanimies ja romanivaatteet ja romanitavat kuuluu minun arkeeni, niin enhän minä kuitenkaan ole romani, vaan edelleen ihan sama valkolainen kuin ennekin. Siihen lisäsin, että eiköhän se ole romanistakin itsestään kiinni, mitä haluaa tehdä ja mitä ei halua tehdä – ja kolmannekseen; miksi kukaan hakisi töitä, ellei haluaisi niitä tehdä?

Opiskelukaveri oli vähän hämillisen näköinen, ja totesi, että ”Jaa, kun siis eikö susta oo kuitenkin tullut romani kun sulla on nuo vaatteetkin?” Naurahdin, koska alkoi jo ihan oikeasti naurattamaan. Eihän romaniksi tulla. Romaniksi synnytään. Minä olen syntynyt valkolaiseksi, enkä muuksi muutu olinpa sitten bikineissä tai romanivaatteissa. Opiskelukaveri siihen vielä jankuttaa, että no eikö minua kuitenkin kohdella kuin romania. Hymähdin; kyllä minä tutuilleni olen edelleen ihan sama ihminen eikä heidän kohtelunsa ole mitenkään tässä vuosien varrella muuttunut – vieraat ihmiset sen sijaan ovat toinen juttu. Opiskelukaveri hiljeni tuosta aiheesta, mutta jatkoi toisesta: ”Eikös tollasten, sellasten, siis, niiden, teidän, siis niin kuin ole aika hankala saada asuntoa?” Rupesi taas naurattamaan, mutta toisaalta otti aivoon. Tollasten? Minkä tollasten? Mustalaisten? Romanivaatteissa olevien ihmisten, olivatpa nämä sitten mitä tai keitä olivat? Vastasin, että me ollaan kyllä saatu asuntoja tähän mennessä ihan suhteellisen helposti – ja vaihdoissa iso tekijä on varmasti ollut se, että ollaan oltu ihan ns. tavallisia vuokralaisia, eikä häiriöitä ole ollut. Opiskelukaveri siinä sitten hiljeni, ja poistui tupakalle. Kohta minut huudettiin sisään ja enää en sitten sillä kertaa tuota opiskelukaveria nähnyt.

Kyllä tuollainen jaksaa edelleen ihmetyttää ja ehkä vähän kiivastuttaakin, jos tarkemmin rupeaa asiaa märehtimään. Että parempi olla märehtimättä, vaikka toisaalta kyllähän tällainen on jo tullut sen verran tutuksi, että pitäisi kai vain päästää toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos näitä ajatuksia/oletuksia sen kummemmin noteeraamatta.

Tuli tuosta nyt vielä mieleen eräs työpaikka, jossa työt jaettiin kahteen pekkaan yhden tytön kanssa, joka hämmästeli, että miten ihmeessä minä teen töitä. Tuntui olevan kovakin pala, ja kysyinkin sitten yhdessä vaiheessa, että mikäs tässä minun työnteossani nyt niin kummallista on. Tyttö siinä sitten vastasi ihan reilusti, että kas kun hänellä on ollut se käsitys, että romanit, varsinkaan naiset, eivät tee töitä. Silloin purskahdin nauruun – nimittäin tässä miehen lähisuvussa on tosi paljon sekä miehiä että naisia, jotka tekevät töitä. Lisäsin sitten myös, että vaikkei tämä varmaan olennaista olekaan, niin minähän en itse ole romani, vaan mieheni on. Tyttö oli hetken aikaa hiljaa, ja totesi sitten, että ”No olisit heti sanonut!” En muista, sanoinko tuohon sitten mitään, mutta sen muistan, että asia sekä ärsytti että samanaikaisesti jotenkin huvitti. Miten ihmisen mielipiteet voivatkin tuntua niin selkeästi muuttuvan sillä perusteella, mikä on toisen alkuperä?

No, mutta mennäänpä sitten tähän päivään. Heräsin sateen rummutukseen ja siihen, että mies teki lähtöä töihin. Vilkaisin ulos ikkunasta ja huomasin, että onpa taas näemmä ollut harvinaisen tympeä ilma. Nousin sitten pikaisesti ja lähdin koiran kanssa pihalle – ja yllätyin. Olihan siellä satanut, juu, ja satoi edelleen harvakseen piskottamalla, mutta ei tuo sää tosiaankaan niin paha ollut, kuin olisi ikkunasta katsomisen perusteella voinut ajatella.

Mies kerkesi tuossa ennen lähtöään harmitella edessä olevaa pitkää päivää. Töitä on kuulemma oikein urakalla, ja tänään pitäisi sitten jäädä ylitöihin. Miestä ei luonnollisesti oikein huvittanut, koska on lämpöillyt tässä muutamana päivänä ja flunssaakin on. Koetin lohduttaa miestä sillä, että saapahan niistä ylitöistä sitten edes lisää tienestejä, jos ei muuta. Sairaslomaan sitä ei kannata edes yrittää taivutella lämmön vuoksi, työterveyteen se on suostunut lähtemään yleensä vasta siinä vaiheessa, kun on ollut melkeinpä pakko. Muuten hyvä, mutta kun ei nyt rasittaisi liikaa itseään.

Hei muuten: Tuossa eilen aamulla kirjoittelin kaikennäköistä, ja tulin samalla maininneeksi sen neloselta tulleen dokumentin (joka kertoi maailmanloppua odottavasta uskonnollisesta lahkosta) ja kertoneeksi ko. dokumentista melkoisen tarkasti. Pahoitteluni kaikille, joille tulin tuossa paljastaneeksi liikaa asioita. Mieleeni ei nimittäin tullut, että joku varmaan katsoo dokumentin jälkikäteen/nauhalta – itse kun en nykyisin ole nauhoitellut juuri mitään. Toivottavasti tuo katsomisnautinto ei nyt kuitenkaan ihan kokonaan mennyt pilalle, tarkoitukseni kun ei tietenkään ollut pilata kenenkään iloa paljastamalla etukäteen ohjelman sisältöä. Täytyy ensi kerralla ottaa rauhallisemmin tuon tyyppisten selostusten kanssa ja kertoa vähemmän, tai laittaa (ystäväni Nadjan [Romanittaren] ohjeen mukaan) jokin ennakkovaroitus aiheeseen liittyen.

Ystäväni oli heittänyt minua ennen töihin menoaan viestillä, jota tyrmistyneenä lueskelin. Mies, jolle hän odottaa lasta, on kyllä käyttäytynyt täysin törkeästi, jos minun mielipidettäni kysytään. Ystäväkin vaikutti viestistä päätellen olevan pahalla päällä. Mies kun on alunperinkin vaatinut ystävääni tekemään aborttia, ja otti nyt sitten vasta jonkin ajan kuluttua uudelleen ystävääni yhteyttä tiedustellakseen, että onhan tämä abortin tehnyt. Luonnollisesti tuo ei ollut kovin mukavalta ystävästäni tuntunut, ja hän oli suutahtanut aika lailla ko. miehelle ja sanonut niin sanotusti suorat sanat. Ystäväni ei varmaankaan kaipaa tuollaisia puheita tai varmisteluita, mutta tietenkin juttu on ikävä myös miehen kannalta, mikäli hän lapsiasian noin kokee.

Otin muuten tuossa jokin aika sitten vitamiinitabletin, ja koetin ”nauttia” sen mehun kanssa. Eipä tuossa muuta, mutta tuntui ikään kuin tuo pieni vitamiinipilleri olisi tarttunut kurkkuuni runsaasta mehunjuonnista huolimatta. Noin on käynyt joskus ennenkin, mutten edelleenkään tajua, mistä tuo johtuu. Flunssasta? Vai eikö kaikki vain mene aina samalla tavalla alas?

Huomenna taitaisi olla taas neuvolakäynnin aika. Aamusta se oli, mutta kellonaika täytyy vielä tarkistaa… Ja laittaa illalla hyvissä ajoin kaikki valmiiksi aamua varten, jotta pääsen ylös tarpeeksi aikaisin ja ehdin tuonne suoriutua hyvissä ajoin. Pakko olla nukkumatta tänään päivällä sitten tippaakaan, jotta saan nukutuksi yöllä, enkä ole kuin nukkuneen rukous tuonne neuvolaan mennessä. Melko virkeänä tässä on tosin näitä aamuja aloiteltu, mutta jossain vaiheessa päivää uni on maistunut joka kerta ainakin tunnin verran.

Neuvolakäynneistä tulikin mieleen eräs yksinodottaja, TN. Hänen raskautensa on vasta tosi alussa, ja oli sitten ihan reilusti omassa neuvolassaan kertonut, että tosiaan on yksinodottaja. Neuvolasta oli sitten takerruttu TN:n jaksamiseen ja kysytty, että olisiko hyvä, jos tämä henkilö tapaisi neuvolassa työskentelevää naista, jonka varsinaista ammattinimikettä minä en nyt muista. Jonkinlainen tukihenkilö kai tuossa kuitenkin oli kyseessä; henkilö, jolle sai halutessaan purkaa ajatuksiaan ynnä muuta sellaista. TN oli sitten myöntynyt hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin myöhemmin asiaa ajateltuaan tullut siihen tulokseen, että tuollaiselle tukihenkilölle ei ole tarvetta – että tukiverkostoa löytyy muutenkin. TN oli sitten peruuttanut ajan. Laittanut viestin, jossa oli sanonut jotain tyyliin ”Katsotaan vaikka sitten vuoden lopulla uudelleen” tms. Vastaukseksi TN oli saanut, että ”Joo, sovitaan uusi aika vaikkapa seuraavalla neuvolakäynnilläsi.” TN ei ollut vastannut viestiin mitään, mutta ei kuulemma kauheasti odottanutkaan seuraavaa neuvolakäyntiään. Sanoi, että kokee tuollaisen ikään kuin väkisin tuputtamiseksi.

Niin no, ehkäpä se siltä voi tuntua. En osaa sanoa, minulle kun eivät ole kaupanneet mitään muuta kuin jotain tässä kuussa kokoontuvaa ryhmää, joka on suunnattu kaikille esikoislasta odottaville vanhemmille. (Tiedä häntä vielä, ollaanko me sinne menossa, mutta ehkäpä olisi mukava tavata muitakin juuri nyt esikoistaan odottavia vanhempia ja ehkä sitä kautta saada uusia kontakteja.) No, tuosta TN- asiasta vielä sen verran, että ihmettelen, miksei hän vain sanonut vaikka siinä viestissään suoraan, ettei nyt koe tuota hommaa tarpeelliseksi, ja että ottaa vaikka itse sitten yhteyttä, jos tarvetta ilmenee. Kaipa hänet olisi sitten jätetty ”rauhaan” tuon asian tiimoilta. Tietenkin sitä voi olla vähän hankala aukaista suutaan, ja ehkei aina kaikesta niin kehtaisi sanoakaan… Mutta kyllähän suu pitäisi kuitenkin saada auki ja yrittää kertoa omista toiveistaan ja ajatuksistaan, elleivät muut muuten niitä tiedä tai osaa ottaa huomioon. Tuputtaminenkin on ikävää, mutta tietääkö tämä tukihenkilöksi tyrkyllä oleva (tai mikä hän nyt mahtaa olla) itse ”tuppautuvansa”, vai onko edes ajatellut asiaa siltä kantilta?

TN:n mielestä vihje olisi pitänyt ymmärtää, koska kyseessähän on ”aivan selvä viesti”. Minä väitin, että koska TN ei kuitenkaan ole suoraan sanonut, mitä haluaa, ei viestiä välttämättä ymmärrä edes koettaa lukea mitenkään rivien välistä. TN ei väittänyt vastaan, totesi vain, että joka tapauksessa koko homma on tuputtamista – hänhän oli sanonut, että katsotaan vuoden lopussa, ja uutta tapaamista ollaan tyrkyttämässä jo seuraavalla äitiysneuvolakäynnillä (jonka pitäisi kaiketi olla ihan lähiaikoina). Onhan se tietysti noinkin, mutta hyvää kai ne vain tarkoittavat. Tietysti jokainen tekee itse omat päätöksensä tällaistenkin asioiden suhteen, enkä minä nyt väitä, että olisin oikeassa sanoessani ajatuksiani ääneen.

No mutta se TN:n asiasta, omaa neuvolakäyntiäni ainakin odotan innolla. Koska potkut tuntuvat jo hyvin ja useita kertoja päivässä, en ole enää ollut huolissani siitä, kuuluuko sykkeitä vaiko ei. (Vaikka onhan sitä tietysti edelleen miettinyt, että toivottavasti nyt sitten kaikki menee hyvin ihan loppuun saakka, eikä tapahdu mitään.) Kai se nyt aika selvää on, että kun potkutkin tuntuu tuolla tavalla, niin eiköhän se sykekin siellä ole. Heh.

Mutta, näissä tunnelmissa (ihan hyvissä, siis) voisin koettaa mennä syömään jotain näin ”ensi hätään”, ja palata vaikkapa myöhemmin kirjoittelemaan lisää.