Tänään kello 21:20 Yle1:ltä tulossa Ykkösdokumentti ”Monica ja David”, joka kertoo rakastuneesta, avioitumishaluisesta pariskunnasta, joka haluaa samalla aloittaa itsenäisen elämän – mutta kaikki ei ole niin helppoa, koska heillä molemmilla on Downin oireyhtymä. Uusinta tuosta ohjelmasta esitetään ensi viikon lauantaina klo. 13:30.

Ajattelin itse katsoa kyseisen ohjelman netin kautta myöhemmässä vaiheessa… Hyvä, että näyttävät Down-ihmisiä käsitteleviä ohjelmia; varmasti ainakin Down-lasten vanhempia kiinnostaa. Itsekin aiheesta kiinnostuin sukulaiseni kautta; hänellä on aivan ihastuttava lapsi, jolla nyt sattuu olemaan Downin syndrooma.

Asiasta toiseen; minusta tuntuu, että tämäkin päivä olisi pitänyt jotenkin aikatauluttaa. Tuossa aamusella mitään erityistä tekemistä ei tuntunut olevan, mutta näin alkuillasta tuntuu siltä, että kotityöt suorastaan kasaantuvat päälle. Vaikka eivät ne oikeasti kasaannu; ruoka on laitettu, tiskit tiskattu ja imuroiminen saa tältä päivää olla – imuroidaan sitten huomenna senkin edestä. Sen sijaan pyykkiä pitäisi pestä useampi koneellinen. Se kai saa minut ajattelemaan, että tätä tekemistä on enemmän, kuin oikeasti onkaan…

Sukulaiseni ei pitänyt siitä, että pesen pyykkiä sunnuntaisin – lepopäivä kun pitäisi muistaa pyhittää. Tottahan sekin tietysti lienee, mutta samaan aikaan on muistettava, etteivät nuo pyykit itsestään puhdistu. Ja koska niiden on huomiseksi oltava pestyinä, on toimeen tartuttava tänään – eilen kun olin sen verran saamaton, että vaikka paljon muuta teinkin, niin juuri näitä pyykkejä en saanut pestyksi sitten millään.

Sukulaisista puheen ollen Nimetönkin on taas eilen illalla aiheuttanut huolta ja harmaita hiuksia mummolle menemällä sinne kylään ja itkemällä sydänjuuriaan myöten loukattuna kihlattunsa käytöstä. Mummo oli kuulemma ollut aika haavi auki, kun Nimetön oli taas (moneskohan kerta tämä nyt on näin kolmen kuukauden sisällä?) vaihteeksi ilmoittanut muuttavansa Huoneeseen. Mummo oli ilmeisesti tokaissut asiaan, että ”Vai niin” – näin siis ainakin omien sanojensa mukaan. Tosin saatan kuvitella, että mummo on saattanut hetkellisessä helpotuksessaan ihan koettaa Nimetöntä muuttoon kannustaakin – ei sillä, että siinä mitään väärää olisi. Yöksi Nimetön oli kuitenkin mennyt kotiinsa ja soittanut sieltä vielä myöhemmin kertoakseen, että ei muutakaan.

No, kuten minun – ja varmaan kaikkien teidänkin jo – tiedossa on, tuo kuvio on nähty ja kuultu niin monta kertaa, että hyvä, kun siihen jaksaa edes millään tavalla suhtautua. Itse en ainakaan ole jaksanut miettiä Nimettömän elämäntilannetta tuon kummemmin – syytä ei varmaan tarvitse erikseen selittää. Mummo minua tässä harmittaa. Hän tuntuu stressaavan tilannetta ja Nimettömän käytöstä ihan valtavasti. Tietysti hänelle on sanottu, että stressaamisesta ei ole hyötyä ja että stressaamisen sijaan kannattaisi keskittyä ajattelemaan jotain mukavampia asioita, mutta paljonko siitäkin nyt on hyötyä. Eihän ketään voi käskeä lopettamaan stressaamista. Ja vaikka käskisikin, niin eihän asia sillä hoidu.

Sunnuntain kunniaksi herkuttelimme kalaruualla. Voitte arvata, kiinnostiko ruokamme lemmikkejä yhtään… No toki, koska kuten on todettu, niiden suut eivät todellakaan ole tuohesta ja hajuaistikin tuntuu molemmilla pelaavan suorastaan erinomaisesti ainakin, kun on ruuasta puhe. Kun sitten olimme saaneet itse syötyä – ja kuunnelleet riittämiin molempien kerjäämistä – laitoimme molemmille pienet kalanpalat. Ja kyllähän ne menivätkin tuulensuojaan hyvinkin nopeasti…

Kylläpäs se haukotuttaa. Tekisi mieli ottaa tunnin tirsat, ja ehkä sen teenkin… Nyt pyykit kuivamaan, ja palaillaan taas myöhemmin!