Oho. En ole tehnyt pelkkiä raskausaiheisia merkintöjä pitkään, pitkään aikaan – lähinnä vain jotain raskauteen liittyvää maininnut noissa muissa kirjoituksissani. No, vauvaa tässä nyt kuitenkin edelleen odotellaan ja voidaan sangen hyvin.

Lukuun ottamatta sitä, että jos hysteerisistä raskaana olevista naisista tehtäisiin lista, päätyisin varmaan sen kärkeen. Viime päivinä alamahaani on vihlonut muutamaan otteeseen, ja vaikkei kipu kovaa ole ollutkaan, säikähdin. Hysteriaani lievittääkseni soitin sitten neuvolaan ja kerroin ”vaivoistani” – ja sainkin ihan helpottavan vastauksen. Normaalia, normaalia – ei pidä säikähtää. Mitäs se neuvolan täti (vaikkakin taisi olla eräs kolmikymppinen nainen, että on siinä meillä tätiä kerrakseen, heh) nyt sanoikaan? Kiinnikkeiden löystymisestä jotakin.

Jälkikäteen tuo hermostumiseni hieman huvittaa. Tokihan tässä ollaan koko ajan tiedetty, että paikat pehmenee ja kiinnikkeet löystyy, ja että niistä johtuen voi sitten tulla kipujakin. Kai sitä vain jotenkin säpsähti, kun ei tuollaisia alavatsakipuja ole aikoihin ollut…  

Havahduin tänään huomaamaan, että raskauteni alkaa olla ihan loppusuoralla. On tässä vielä pari kuukautta odottelemista, ja mistäpä sitä sittenkään tietää, jos vaikka mennäänkin yliajan puolelle… Joka tapauksessa tunsin hetkellisesti pientä paniikkiakin: entä, jos aika loppuu kesken? Jos en ehdikään tehdä kaikkia tarpeellisia hankintoja vauvan syntymään mennessä?

Ei sillä, että siitä olisi jotain pelkoa, sillä aika hyvin meillä kaikenlaista on. Siis kaikkea sellaista, mitä nyt ainakin tarvitaan. Paljoakaan mitään ”kaiken varalta”- tyyppisiä juttuja ei olla osteltu, ensimmäinen sellainen ostos taisi olla ne tuttipullot, joita ostettiin erikokoisia ja eri värisiä, mutta vain muutamia niitäkin.

Ja pääseehän sitä tietysti vauvan syntymän jälkeenkin kauppaan, mikäli tuntuu, ettei joku riitä tai että joku uupuu ihan kokonaan. Se lohduttaa kummasti, ja kas – paniikki olikin kuin pois pyyhkäisty juttu.

Jos nyt taas ajatellaan muuten vain tätä raskauden loppusuoralla olemista, niin täytyy sanoa, että omalla tavallaan tuntuu todella helpottavalta – mutta, kuinka ollakaan, myös hyvin jännittävältä. Kummasti alkaa tuntua siltä, että vauvan kanssa kyllä pärjää ja mitä ei osaa, niin oppii – muuten vain tuntuu, ettei sitä kaikkea uutta osaa kuitenkaan täysin kuvitella (eikä varmasti edes voikaan) ja se siinä jännittääkin. Jos nyt joku ymmärtää, mitä tarkoitan.