On se vaan kumma juttu, että aina kun kuvittelen ehtiväni kirjoittaa tänne ”kukaties viimeistään seuraavana päivänä” tai ”jopa samana päivänä myöhemmin”, venyy kirjoitteluni parin päivän päähän. No, puolustellaan nyt vähän ja vedotaan taas kerran siihen, että jotenkin tuntuu jatkuvasti väsyttävän yhä enemmän – yöunetkin pitenevät pitenemistään, ja siltikin tuntuu, että päivätorkut eivät tekisi ollenkaan pahaa. Iltasella sitten alan rauhoittumaan levolle jo varsin aikaisin, koska niihin päiväunosiin en ole vielä kallistunut.

Kirjoitin aiemmin, että miehen veli, B, saattaa olla tulossa meille. Olihan minulla asiasta omat aavistukseni, ja ne vain vahvistuivat iltaa kohden. Ikävä kyllä, olin aavistuksineni oikeassa, eikä B sitten saapunutkaan. Mies pettyi – oli odottanut veljeään kovasti. Tosin tällä kertaa se myös kyllästyi. Menimme B:tä jopa lentokentälle saakka vastaan, mutta kuten jo varmasti kertomattakin arvaatte, koneesta kyllä tuli ulos porukkaa – vaan ei yhtä, jota me odottelimme. ”Tyhjin käsin” siis lähdettiin lentokentältä pois, ja mies mumisi autolle kävellessämme, että sai kyllä olla laitimmainen kerta, kun B tällä tavoin meitä juoksuttaa. Ei sillä, ettäkö lentokentälle ajaminen olisi ollut erityisemmän vaivan tai työn takana, mutta niin. Tokihan sitä oltiin varauduttu B:n tuloon ja järjestelty asiat hyvin pitkälle B:tä ajatellen.

B ei vastannut edes puhelimeensa miehen yrittäessä soittaa sille. Mies laittoi sitten B:lle jonkinnäköisen tekstiviestin, jonka sisällöstä ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Joka tapauksessa B laittoi saman tien vastausta tulemaan: Viestin mukaan B ei ollut ehtinyt kotimaan terminaaliin. Mies puhisi, että ei se Helsinki-Vantaa nyt niin iso ole, etteikö ihminen kolmessa vartissa ehdi terminaalista toiseen. (Täytyy kyllä sanoa, että olen jokseenkin samaa mieltä asiasta – itsekin kun olen yksinäni ehtinyt vaihtaa terminaalia vallan mainiosti lyhyemmässäkin ajassa, kahden painavan laukun kanssa.) Tekstiviestit lentelivät veljesten välillä, B kun ei puhelimeenkaan suostunut vastaamaan.

Pian kävi ilmi jotain muutakin mielenkiintoista. B:nhän oli alun perin pitänyt lentää Helsinki-Vantaalle toisesta määränpäästä, ja kyseinen lento oli muuten noin vartin verran myöhässä. Veljesten viestitellessä toisilleen kävi kuitenkin ilmi, ettei B:llä näyttänyt olevan hajuakaan tuosta myöhästymisestä. (Mikä oli meidän mielestämme kummallista, koska kyllä sitä ainakin itse tähän mennessä on aina ollut tiedolla siitä, ovatko kulkuyhteydet ajallaan vaiko myöhässä.) Miehen kanssa sitten pohdiskeltiin, missä B oikeastaan mahtoikaan olla. Oliko lähtenyt määränpäästään ollenkaan, vai oliko sittenkin jo Suomessa – kyse kun kuitenkin oli sellaisesta liittymästä, joka toimii sekä Suomessa, että B:n asuinmaassa. Joka tapauksessa miehen mainittua tuosta myöhästymisestä (josta B ei siis näemmä tiennyt) B:stä ei enää kuulunut mitään – eikä ole kuulunut nyt tähän iltaan mennessäkään.

Eihän toki mies ainoa ollut, joka B:tä odotti saapuvaksi. Olisivathan muutkin sisarukset hänet halunneet nähdä, ja tietysti heidän vanhempansa – ja joukko muita sukulaisia. Ne, jotka ensimmäisenä alkoivat soitella ja kysellä, onko B jo tullut, saivatkin sitten olla välittelemässä näitä ikävämpiä terveisiä muille. ”Ei, B ei tullut – tälläkään kertaa.” No, eihän ketään voi pakottaakaan tulemaan – mutta miksi ihmeessä se sitten on aina itse niin tulollaan, eikä kuitenkaan tule? Pohdiskeltiin, että joku mättää – vaan mikä?

Koska B ei sitten tullutkaan, vietettiin miehen kanssa koti-iltaa ihan kahdestaan. Tai toki lemmikit olivat täällä, kuten tavallista, mutta jos nyt ihan meistä ihmisistä puhutaan. Ilta olisi varmasti sujunut paremmissa merkeissä, jos B olisi edes aiemmin ilmoittanut, ettei tule – mutta koska hän ei niin tehnyt, ja muutenkin koko hänen tuloonsa liittyvät asiat vaikuttivat taas kerran hieman omituisilta, oli mies hieman myrtynyt koko illan. Niin. Kuten sanottu, en itse olisi niinkään ”vieraista” välittänyt, ja sinänsä olinkin ihan helpottunut, ettei tänne ketään tullut – mutta kyllä, miehen takia olisin suonut B:n tulevan tänne. Edes viikonlopuksi. Jatkosta olisi voinut sitten tarpeen tullen keskustella.

Sunnuntai puolestaan sujui sekin rauhallisissa merkeissä. Juuri missään emme käyneet, mitään erikoista emme tehneet. Istuimme ja ihmettelimme vain. Minun mummollani kävimme pikaisesti pyörähtämässä, mutta koska meitä molempia väsytti hervottomasti, emme jaksaneet istuskella siellä kovinkaan pitkään. Mies tietysti poti silmäänsä, mutta kertoi sen kuitenkin olevan jo paljon parempi kuin edellisenä päivänä. Lääkäriin se ei suostunut lähtemään, sanoi vain, että antaa nyt silmän levähtää. Lääkärissä kun olivat rapanneet silmää jollain terävällä, johon silmä tietysti reagoi.

Tänäänkään ei voi sanoa tapahtuneen mitään mielenkiintoista – tai ainakaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Nukuin kahdeksaan – niin, minun aikaiset heräämiseni ovat jääneet pois. Sanoinhan jo, että tunnun taas tarvitsevan päivä päivältä enempi unta, enkä ollenkaan käsitä, mistä sekin taas johtuu. Hieman tätä jokapäiväistä siivoilua ja ulkoilua, mitäs muutakaan. Miehen päivä kului töissä. Muuttoa ollaan tässä koetettu organisoida, pakkailtukin on jonkin verran – ja mies ei ole valittanut silmäänsä juuri ollenkaan. Minä tosin olen hössöttänyt aiheesta senkin edestä, minusta kun miehen pitäisi ehdottomasti vielä mennä lääkäriin, jotta saataisiin varmuus siitä, että silmä tosiaankin on kunnossa. Minulle olisi tullut tuonne Postiin yksi paketti, mutta kuinka ollakaan – unohdin ihan koko paketin, vaikka se aiemmin mielessäni oli kovastikin. Jos sitä sitten huomenna muistaisi.

Tietysti tähän päivään liittyy Nimetön. Mennessämme miehen kanssa tavanomaiselle kyläreissullemme sukulaiseni luokse, Nimetön oli siellä vääntämässä itkua. Tämähän ei tietysti enää yllätä ketään, joten kovin tarkasti en aiheesta jaksa raportoida. Tämänkertainen huolenaihe Nimettömällä kuitenkin oli lähinnä rahanpuute ja se, että hänen kihlattunsa ei tällä erää saa rahaa ennen tammikuuta. Sen olisi ilmeisesti pitänyt toimittaa johonkin joku lääkärintodistus, mutta sitä se ei ole tehnyt. Ilman sitä rahaa ei tipu. Yritimme aiemmin neuvoa Nimetöntä, että tokihan lääkäristä voi jälkeenpäinkin saada aiheeseen liittyvän paperin, mikäli lääkärissä on tosiaan aikanaan käynyt. Nimettömän mukaan hänen kihlattunsa on ajallaan asian hoitanut, mutta silti lääkäri kuuluu sanoneen, ettei kirjoittele lääkärintodistuksia takautuvasti. Tästä päätellen asioita ei siis ole joko hoidettu kuten olisi pitänyt, tai sitten joku muu tässä ei ymmärrä yskää. Mutta Nimetön hoitakoon itse asiansa, en kerta kaikkiaan jaksa huolehtia nyt siitäkin, vaikka se kovasti pyytelikin, että ”ottaisin hoitaakseni joitain sen asioita”.

Nyt on kerta kaikkiaan pakko lähteä ulos koiran kanssa, mutta enköhän minä tänne taas ilmesty. Huomenna minulla pitäisikin olla sitten ihan kunnolla aikaa lueskella näitä seuraamieni blogien kirjoituksia, ja varmaan niihin sitten jotain kommenttiakin heitän.