Minä se en saa unta taaskaan sitten millään – mistä vimmatusta nämä mun yölliset heräämiseni oikein johtuvat? Vauvakin taisi herätä hieman minun heräämiseni jälkeen. Potkii ainakin niin, että koko maha hytkyy… Näky on kyllä aika koominen. Heh.  

Eilen oli sitten vuorossa mummon käyttämistä asioilla. Käyntipaikkoja ei ollut kuin muutama, joten ajattelin, että eihän tuossa varmaan kauaa mene. Voi, miten väärässä olinkaan…

Ihan siinä lähtemisessä itsessään oli jo omat viivästyksensä. Eihän siinä muuta ongelmaa olisi ollut, mutta kun mummo ei meinannut millään ruveta pukemaan päälleen. Se vain puhui ja puhui. Puhumastaan päästyäänkin. Vaikka minä sanoin, että olisi kyllä hyvä, jos nyt päästäisiin lähtemään. Muistutin, että on perjantai – ja piakkoin kaupungilla on varmasti sen verran ruuhkaakin, että jo parkkipaikan löytäminenkin voi tuottaa melkoisia ongelmia. Mainitsin samalla, että vaikka mies nyt onkin poikkeuksellisesti mennyt työkaverinsa kyydillä töihin, niin meillä on silti hänen töistä tulonsa jälkeen kaupungilla asioita, jotka on pakko ehtiä hoitaa juuri tänään. Mummo nyökytteli, mutta jatkoi vain puhumistaan. Ulostusasiansa se kerkesi selvittää ainakin kolmeen kertaan, kunnes oli pakko sanoa, että mene nyt hyvä ihminen jo pukemaan päällesi, kun tässä ei ihan oikeasti ole koko päivää aikaa. No, menihän se sitten viimein ja päästiin ihme kyllä oikein lähtemäänkin.

Ensimmäiseksi mentiin apteekkiin. Mummon piti saada uusia lääkkeitä, eikä apteekissa ollut silloin asiakkaita juuri nimeksikään. Minä tietysti olin toiveikas, mutta voi hyvän tähden sentään. Aluksi mummo kuului haukkuvan omalääkärinsä maanrakoon sille apteekin neidille, ja sen jälkeen alkoi sitten reseptien kanssa säätäminen. Asiakkaita meni ja tuli, ja ehtivät vaihtua apteekissa varmaan kymmeneen kertaan, mutta me ei päästy puusta pitkään. Lopulta asia tuli hoidettua, ja huokaisin helpotuksesta luullessani, ettei enää sille päivää tarvitse mennä apteekkiin. Luullessani, todellakin. Totuus odotti nimittäin vasta jonkin matkan päässä…

No, toinen etappimme oli pankki. Kokemuksesta olisi pitänyt tietää, että sielläkin menee aikaa, vaikkei asiakkaita ole juuri ollenkaan. Enhän minä kuitenkaan niin synkästi jaksanut ajatella, ja olin jälleen menettää järkeni odottelun kanssa. Pikakassalla istui asiakas, joka kuului porisevan pankkineidin kanssa kotiasioistaan – kaikesta maan ja taivaan väliltä. Muut asiakkaat pyörittelivät päätään ja huokailivat närkästyneinä, mutta se ei näitä kahta lörpöttelijää hidastanut. Mummo kimitti oikein kantavasti, että miksi ne nuokin kotiasioitaan puhuvat täällä kaiken kansan kuulleen, ihmiset joutuu ihan turhaan odottelemaan eikä ole tietoakaan että mihinkään asioitaan hoitamaan pääsisi! En tiedä, kuuliko pankkineiti tai sen paremmin asiakaskaan tuota huomautusta – tehoa se ei ainakaan kumpaankaan saanut.

No joo – sitten ne muut kassat, tai mitä ne nyt ovatkaan – ne, joihin otetaan oikein vuoronumerot. Mummoa edeltävä asiakas tuollaisella palvelupisteellä näkyi ja kuului räknäävän rahojensa kanssa puoli päivää. Rahoja piti nostaa jokaiselta eri tililtä vuorotellen ja myöskin siirrellä eri tileille. Rahoja piti sitten myös vaihtaa, kun isommat setelit eivät kelvanneetkaan. Joitakin seteleitä piti sitten myöskin muuttaa isommiksi. Mummo kailotti suurella äänellä, että mitä ihmettä se tuo mies tuolla koko päivän istuu – tulisi nyt jo pois, hyvänen aika! Meistä vähän matkan päässä istuva nuori pariskunta katseli meidän suuntaamme kummeksuvasti. Minä nyt olen tottunut noihin mummon suurella äänellä laukomiin juttuihin (taidankin kohta kertoa niistä pari) joita se päästelee suustaan ihan silkkaa ajattelemattomuuttaankin – ja eipähän mummo nyt ihan väärässäkään ollut.

Loppu viimein mummo sitten sai asiansa hoidettua, ja päästiin käymään kaupassa. Mummon mukaan kaupasta piti ostaa vain mehua, kinkkua leivän päälle – sekä kaurajuomaa. Kuinka ollakaan, kaupasta piti kuitenkin kantaa monta kassillista kaikkea – kaksi kassia oli taas kerran pullollaan kaurajuomia, laktoositonta maitoa vieraiden kahvinjuontia varten, mehua, ja niin edelleen. Tietysti mummo värväsi minut kantoapulaiseksi. Epäröin hieman, koska nuo kassit tupaten täynnä kaikenlaista olivat melko painavia, mutta päädyin sitten nostamaan ne pikaisesti kärryihin ja lykkäämään kärryt suoraan auton viereen.

Autoon päästyäni huokaisin helpotuksesta – ah, ihanaa – kohta olen kotona. Autoon päästyään mummo sen sijaan murskasi haavekuvani, ja ilmoitti, että meidän pitää ensin käväistä mummon kotona etsimässä yhtä reseptiä, ja mennä sitten vielä apteekkiin. Minä myönnyin, nyökyttelin ja hymyilin, ja ajattelin mielessäni mitä karmeimpia kirosanoja, ajatus uudesta jonottamisesta kun ei kyllä kiehtonut tippaakaan.

Käväisy mummolassa sujui ihmeen nopeasti – oikein yllätyin itsekin. Apteekkireissukin meni lopulta yllättävän näppärästi, vaikka kyllähän se taas melkoista säätämistä oli. Lääkkeensä mummo sai kyllä nopeasti, mutta harhautui tietenkin katselemaan muualle apteekkiin, että mitäköhän kaikkea kivaa näistä hyllyistä oikein löytyykään. Apteekkireissusta olisi muodostunut varsinainen shoppailukierros, jos en olisi napakasti kysynyt, että tarvitaanko tässä nyt vielä jotain muuta – minä haen, jos tarvii – jos ei tarvi, niin sitten mennään kassalle. Mummo luetteli tarvitsemansa asiat, minä kiikutin ne hänelle – ja sitten painuttiin kassan kautta pihalle.

Autoon mennessämme kävelimme invapaikan ohi, johon oli pysäköity joku auto ilman sellaista invalidi-merkkiä. Kuskinpuoleinen ovi oli selällään, ja autossa istui joku nainen. Mummo vilkaisi autoa, naista ja sanoi sitten minulle tuttuun tyyliinsä (eli siis niin, että nainen varmasti kuuli): ”Mitä se tuokin tuohon ajaa, ei sillä oo sitä merkkiäkään!” Minä mutisin vastaukseksi jotain epämääräistä, ja kävelin nopeasti autolle valitellen kylmää (joskin ulkona oli oikeasti kylmä). Sen jälkeen vein mummon vihdoin ja viimein kotiinsa, ja pääsin itsekin lähtemään kotiin.

Mummon möläyttelyistä nyt kuitenkin muistui mieleeni eräs pyykkikoneenostoreissu – mummo tarvitsi uuden pyykkikoneen. Minä olin paikalla ikään kuin muuten vain – ja toisena todistajana oli eräs toinen sukulainen. Mikä lie kodinkoneita myyvä liike se nyt olikaan kyseessä, mutta ostoksilla samaan aikaan sattui olemaan eräs tummaihoinen perhe. Perheen aikuiset kuuluivat puhuvan suomea hieman huonosti, joten ostamisessa ja siihen liittyvissä puheissa meni sitten tietenkin hieman enemmän aikaa. Kuinka ollakaan, mummo tokaisi suurella äänellä aivan äkkiarvaamatta, että ”Mitä ne nuo mustat tuossa ostaa noin kauan?” – ja uskokaa pois, että silloin minua kyllä hävetti ihan tosissaan. Tuohon kyseiseen perheeseen kuuluva nainen – ilmeisesti perheen äiti – kääntyi katsomaan mummoa ihmeissään, muttei sanonut mitään. Minun teki mieleni sanoa jotain. Pyytää anteeksi ja selittää jotain - esimerkiksi, että ei mummo mitään pahaa tarkoita – se on vain sen verran vanha jo, ettei aina oikein osaa ajatella yleistä kohteliaisuutta eikä korrektiutta. En sitten sanonut mitään, ja vaikka perhe jatkoi ostoksiaan ihan normaalisti ilman, että kukaan mummoa olisi enää vilkuillut, niin mieleni teki edelleen vajota maanrakoon.

Jos mummon tuntee, niin asialle voi hieman nauraakin näin jälkikäteen. (Mummo nimittäin on erinomainen möläyttelijä, vaikkei se sillä mitään pahaa tarkoitakaan…) Mutta siltikin, voi hyvä ihme noiden mummojen kanssa aina välillä!

Niin muuten – pyynnöstä mainitsen, että Romanittaren blogissa olisi lukijoille suunnattu kysymys, johon ilmeisestikin toivotaan paljon vastauksia. Käykäähän siis kaikki katsomassa ja kommenteeraamassa jotakin… Itsekin sen teen, saatuani ensin ajatuksiani järjestykseen. (Päähän tässä sekoaa hassuttelevien mummojen ja päällekäyvien jääkaapin ovien kanssa.)

Eilen tulin ihmetelleeksi, miksi joillakuilla ihmisillä on tarve laittaa paremmaksi esimerkiksi sairauksista tai vaivoista puhuttaessa? Mielestäni tuo ei niinkään omituista olisi puhuttaessa vanhemmista ihmisistä, mutta kun kyseessä on nuori ihminen…

Kohtasin nimittäin eilen erään tuttavani, jolla tällainen tyyli on. Se tulikin taas jälleen kerran todettua. Yllättävän kohtaamisen tuloksena tietysti päädyttiin juttelemaan hetkeksi. Luonnollista oli tuttavaltani kysyä, että miten on raskauteni mennyt ja onko ollut jotain vaivoja tai särkyjä. Vastasin, että kaikki on mennyt oikein mukavasti – iskias meinaa välillä vaivata aika ikävästi, mutta että muuten tosiaan ihan ok. Tässä vaiheessa tuttava alkoi päivitellä niskasärkyään kovin ylimalkaisesti. Minä olin myötätuntoinen, mutta oikein muuta en osannut sanoa. (Mies siirtyi tässä vaiheessa tupakoimaan pihalle, kai jo kyllästyneenä moiseen juttutuokioon.) Tuttava siirtyi sujuvasti puhua flunssastaan. Erehdyin sanomaan, että niin, sitähän on nyt ollut liikkeellä – ”Tiinalla” (no, piti nyt joku nimi heittää) eli yhteisellä tutullamme on kuulemma ollut ihan kuumettakin. Ja mitä siitä seurasi? No, suunnilleen tämä:

Tuttava: ”Eikä! Paljonko sitä kuumetta on ollut?”

Minä: ”No, en minä oikein tarkalleen tiedä. Yksi päivä oli kuulemma ollut 38.”

Tuttava: ”Onko ollut enemmän?”

Minä: ”En minä oikein tiedä – sinun pitää kysyä Tiinalta.”

Tuttava: ”Minulla on kyllä ollut paljon enemmän kuumetta tuossa vajaat kaksi viikkoa sitten.”

Minä: ”Aijaa, sepä ikävää… Pitää varoa, ettei iske sama tauti uudestaan.”

Tuttava: ”Niin! Minulla oli kuumetta 38,7! Ajattele sinä, sängystä en edes ylös päässyt – mitenhän se Tiina?”

Minä: ”No, kai sekin nyt sairauslomalla oli…”

Tuttava: ”Minusta ei ollut töihin koko viikolla, ja viikonloppukin piti levätä!”

Minä: ”Niin, kuumehan vetää voimattomaksi.”

Tuttava: ”Kauankos sillä Tiinalla oli sitä kuumetta?”

Minä: ”En kyllä osaa sanoa.”

Tuttava: ”Oliko enemmän, kuin kolme päivää?”

Minä: ”En tiedä, ei kai vissiin, toivottavasti – sinun pitää kysyä Tiinalta.”

Tuttava: ”Minullapa oli kuumetta viisi päivää, ajatteles!”

 

…Ja sitä rataa. Kuumeaiheen jälkeen aloin jo tekemään lähtöä, mutta tuttava keskeytti alkamalla kertoa kauhutarinoita kierukastaan edeten siitä sitten jälleen kerran uuteen aiheeseen. Aina kun yritin lähteä, tuttava keskeytti minun ”Mun pitää kyllä nyt varmaan tästä…”-puheeni, ja alkoi pajattaa taukoamatta. Onneksi mies tuli takaisin sisätiloihin ja tajusi ahdinkoni muka muistuttaen minua jostain tärkeästä menosta. Ja sillähän siitä sitten päästiin, oli jo aikakin… Ei nyt millään pahalla tuttavaa kohtaan, mutta moinen alkoi käymään jo ihan tosissaan työstä. Mieskin tuli maininneeksi, että näytin tosissaan jo vähän kärsivältä tuttavani ”kynsissä”. Heh.

Tein tuossa yhtenä päivänä tilauksen, ja odottelin eilen pehmoista pakettia tulevaksi. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, ja kummastelin asiaa. Tilaus kun kuitenkin oli kuulemma postitettu jo alkuviikosta, olikos se maanantaina vaiko tiistaina – sain siitä erillisen ilmoituksen. Yleensä tuolta on paketit tulleet parissa päivässä, mutta nyt ei kyllä käynyt niin. Tulin sitten siihen tulokseen, että posti taitaa viivästellä ja myöhästellä joulupostin vuoksi. Täytyy nyt kuitenkin ottaa ensi viikolla yhteyttä lähettäjään, ellei pakettia ala kuulumaan… Vaikka minkäpä se kauppa sille asialle tekee, eihän se postin kulkemisesta päätä. Paras kai kuitenkin ottaa yhteyttä, niin asiaa ei tarvitse sitten miettiä.

Meikäläinen muuten tuossa ihan hiljattain innostui tutkailemaan, mitä kaikkia yhteisiä piirteitä löytyykään romanikulttuurista ja hindulaisuudesta – vai pitäisikö sanoa, että hindulaisista tavoista? (Osaisiko Nata valaista minua tässä määritelmäasiassa?) Yhteisiä piirteitä löytyikin sitten yllättävän paljon – samalla tosin yllätyin myöskin eroista joidenkin asioiden suhteen. Voi olla, että jossain vaiheessa laitan tänne jotain oppimistani asioista vaikka sitten omaksi ilokseni, mutta juuri tältä kertaa se kyllä saa jäädä…

Mietin sitä paitsi vieläkin sitä Silminnäkijän ohjelmaa…  Ohjelmassa keskustan koulu suostui ottamaan vastaan vain 2-4 romania luokkaa kohden perustellen asiaa sillä, ettei ”integraatio muuten onnistu”. Juu. Tuosta on käyty tällä lyhyellä aikavälillä melko paljon keskustelua – kiivastakin sellaista. Joidenkin mielestä kyse on vain siitä, ettei koulu halua menettää hyvää mainettaan. Joidenkin mielestä ajatuksessa puolestaan on järkeä – ja mikäpä oikeastaan, ettei olisi.

Ajatellaanpa vaikka tilannetta, jossa yhden luokan oppilaat koostuvat sekä valtaväestöstä että vaikkapa kahteen etniseen vähemmistöön kuuluvista lapsista. Hyvin helpostihan siinä käy niin, että kukin ryhmä hakeutuu ”omiensa” pariin – ja on sitten vain omissa porukoissaan.

Kyllähän tuolla tavalla on ihan täällä Suomessakin, vaikka romaneita onkin täällä huomattavasti vähemmän. Esimerkiksi yläasteella saattaa olla 3-4 romanioppilasta (siis yhteensä koko koulussa) mutta silti helposti käy niin, että jollakin tapaa eristäydytään muista. Tietysti pitää ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että on kiusaamista tai muuta – mutta, hyvin usein kuitenkaan (nimenomaan Suomessa) romanioppilaat ei koe kiusaamista, ainakaan alkuperänsä perusteella.

Eihän tuossa sinänsä mitään pahaa ole, mutta tulevaisuutta ajatellen todellakin pitäisi olla tekemisissä myös muiden, kuin sen oman kulttuuripiirin edustajien kanssa. Eihän sitä nyt kuitenkaan niinkään voi ajatella, että tulevat työtoverit ovat kaikki romaneja – tai vastaavasti, että he ovat kaikki valtaväestöä. Ehei, yhdessä on opittava toimimaan – ja tähän varmasti yksi ihan hyvä avain olisi se, että sitä aikaakin vietettäisiin enempi yhdessä. Vaikka sitten siellä koulussa, jos ei muualla. Siinähän sitä samalla toinen oppisi toisestaan yhtä sun toista – niin, ei sitä tietämystä minusta ainakaan sillä laajenneta, että kummankin kulttuurin edustajat ovat tiukasti vain ja ainoastaan omissa ryhmissään.

Niin – en minä sano, että romanioppilaiden tuloa mihinkään kouluun pitäisi rajoittaa – ei missään nimessä. Sen sijaan ongelmaan voitaisiin keksiä jokin toinen ratkaisu. Sellainen, joka jollain keinolla yhdistäisi koulun oppilaat keskenään siten, ettei pienempiä klikkejä kulttuuriryhmän perusteilla syntyisi.

Jaahas, taas tämä meni tällaiseksi paasaamiseksi – eli taas taitaa olla aika vaihtaa aihetta, ennen kuin joku lopullisesti kyllästyy ainaiseen saarnaamiseeni… ”Jaksa tuollaista paasaamista hullukaan lukea.”

Näittekö uutisista, että Ukrainan parlamentissa oli nyrkkitappelu? Pätkää näytettiin uutisissa, ja siellähän nähtävästi lyötiin muita nyrkillä naamaan ihan tosissaan. Taidan olla kieroutunut, mutta jostain syystä minua nauratti ajatus siitä, että Suomessa kahinoitaisiin samalla tavalla. Niin, joskus sitä eittämättä kaipaa suorempaa toimintaa tuonne meidänkin eduskuntaan – mutta ei nyt sentään mitään ihan noin radikaalia kuitenkaan.

Iltalenkillä koiran kanssa käydessäni tuntui siltä, että jos en ala kohta pääsemään sisätiloihin, niin jäätyy naama – ja tipahtaa nenä lumihankeen. Luonnollisestihan koiraa ei tietenkään minun palelemiseni kiinnostanut sitten vähääkään, ja se halusikin vielä ennen sisälle tulemista piehtaroida hangessa aikamoisen tovin. Olisi varmaan piehtaroinut lisääkin, ellen olisi puoliväkisin kiskonut sitä sisälle. Sääli koiraa, mutta sääli myös käsiraukkojani, jotka olivat sen verran kohmeessa, ettei niissä ollut tuntoa juuri lainkaan.

Parasta aikaa täällä on pakkasta -17 astetta. Paljonko lie tekeekään yhdessä tuulen kanssa? Tiedä tuostakaan nyt niin, mutta koko ajatuskin hytisyttää... Hyi olkoon, onneksi ei tarvitse olla pihalla.

Jaahas… Pitäisikö tästä nyt sitten mennä juomaan kupponen jotakin, ja koettaa vaikka jatkaa vielä jonkin aikaa unten mailla, kun ei tässä nyt oikein muutakaan voi tehdä… No, saas nähdä. Tiedä, vaikka palaisin kiusaamaan kirjoitukseni teitä vielä lisääkin näin niin kuin tätä aamua ajatellen.