Ystäväni tiedusteli hiljattain, minkälaiset sykkeet sikiöllä on olleet. No, kerranhan ne on vain mittailtu, ja siinä sataviisikymmentäjotainhan ne olivat. (158, tarkistin myöhemmin.) En oikein tajunnut, miksi ystäväni on niin kiinnostunut sikiön sykkeestä, tai miksi sitä niin kovasti kyselee. Asia selvisi toisen ystäväni kysellessä samaa asiaa. Vastatessani hän ilmoitti muitta mutkitta, että sykkeestä päätellen on tulossa tyttö – tytöillä kun on korkeampi syke, ja pojilla matalampi. Okei, sanoin minä, mutta päätin luottaa vasta ensi kuussa tehtävään ultraan ja sen kertomaan.

Lueskelin sitten tuossa aikani kuluksi kaikenlaisia juttuja, ja näyttäisi siltä, ettei sykkeen perusteella sukupuolen päättelyssä ole mitään taikaa. Ainakaan suurimmassa osassa tapauksista. Poikia on tullut korkeallakin sykkeellä, samoin tyttöjä matalalla. Jätän siis todellakin sen sukupuolen määrittämisen hoitajalle tai lääkärille, kuka siellä nyt sitten onkaan ultraamassa.
Pakko muuten myöntää, että jonkinlainen pelko on taas pinnassa. Mietin kuumeisesti, onko siellä kaikki hyvin. Miksei olisi – eihän mitään ihmeellisiä oireitakaan ole ollut. Kuitenkin vain huolestuttaa, enkä tiedä oikein itsekään, miksi. Neuvola-aika on ensi kuun tokalla viikolla, siihen saakka saan jännittää, kuuluuko sydänääniä vai eikö kuulu. Jännitin sitä viime kerrallakin, Luoja ties minkä tähden. Ehkä siksi, että toivon tämän lapsen syntyvän terveenä ihan sydämeni pohjasta. Siinä lääke minun lapsenkaipuuseeni ja keskenmenon aiheuttavaan suruun, joka on suurelta osin jo tässä vaiheessa ikään kuin haalistunut, mutta joka kuitenkin on jättänyt minuun omat jälkensä.
Ehkäpä minua pelottaa sekin, että näitä raskauden yhtäkkisiä keskeytymisiä olen kuullut tapahtuneen 16. raskausviikollakin, jolla nyt itse olen menossa. Kauhutarinat siitä, miten neuvolassa on menty ultraan, eikä sydänääniä ole kuulunutkaan… No, nuo tosielämään perustuvat kauhukuvat eivät millään tavalla ole saaneet oloani itsevarmemmaksi tai huojentuneemmaksi, päinvastoin.
Tuntuu oudolta sanoa tämä, mutta toisaalta minusta on ihan okei ja paikallaankin, että myös noista asioista puhutaan. Keskenmenoista. Saadessani keskenmenon raskausviikolla 11 olin oikeasti ihan järkyttynyt, vaikka koko ajan olin tietysti tiennyt, että se vaara noin varhaisessa vaiheessa on vielä mahdollista. Jotenkin en silti ollut tullut ajatelleeksi, että se osuisi omalle kohdalleni. Uhasta tuli todellinen vasta, kun sen itse koin. Siksipä kai tämän raskauden alkuvaiheilla olinkin niin levoton. Ja siksipä kai todisteet siitä, että kaikki on hyvin, ovatkin olleet niin iloisia uutisia.
Jossain vaiheessa luin kirjan, olikohan sen nimi Puolinainen. Kirja oli joka tapauksessa Eve Hietamiehen käsialaa. Kirjassa kerrottiin naisesta, joka tuli kyllä raskaaksi, mutta sai keskenmenon toisensa jälkeen. Kirjassa kysyttiin kysymys: ”Miksi kukaan ei kertonut, että lapsen voi myös menettää?” Huomasin tuota lukiessani, että keskenmenoni aikoihin olin ollut todellakin tarpeessa saada vastauksen tuohon kysymykseen. On nimittäin niin, että vaikka keskenmenoja tapahtuu paljon, niistä ei juurikaan tunnuta puhuvan. Siksipä kai sitä ei tule ajatelleeksikaan. Että sellainen osuisi omalle kohdalle.
Olen huomannut, että yö on merkillistä aikaa. Hiljaista. Sopivaa ajattelulle. Kirjoittamiselle. Kaikenlaiselle luomiselle. Sitä vain tulee miettineeksi kaikenlaista ja tutkailleeksi tuntojaan. Varsinaista tunteiden purkausta tämä ei kuitenkaan minusta ole. Kirjoitanhan asiasta vasta nyt, kun se ei enää käy niin kipeää. Sen sijaan varon kirjoittamasta tällä hetkellä kipeää tekevistä asioista, kuten äitini kuolemasta. Tuntuu, että haavat ovat miten kuten ummessa siten, etteivät ne koko ajan valskaa. Ei siis tee mieli repiä niitä auki. Kai sitä on jonkinlainen pelko siitä, etteivät ne umpeen menekään. Ja niin kauan, kuin tuollainen pelko on olemassa, ei aika ole vielä kypsä.
Näistä pohdiskeluistani huolimatta tahdon sanoa, että olen ihan hyvällä tuulella. En mitenkään surullinen tai surumielinen, masentunut tai ahdistunut. En väsynyt. En ylipirteäkään. Oloni on kumman rauhallinen ja seesteinen. Kaiken kaikkiaan hyvä, sanoisin.
Heh. Mutta katsotaan nyt, kauanko tämä munkin oloni on hyvä. Nimittäin kun K:n naisystävä soittaa, tiedän, että on herätettävä mies, ja katsottava, että nämä kaksi pääsevät yöpuulle. Tulisivat jo. Alan ehkä sittenkin tulla pahantuulisemmaksi, mikä ei kuitenkaan liene mikään suuri ihme.