No niin, jokohan tämä kirjoittaminen nyt onnistuisi vähän paremmin, kuin silloin aiemmin? Ainakin tekemättömistä töistä on nyt suurin osa tehtyinä, joten ainakaan mikään niistä ei vie keskittymiskykyäni muualle.

Tässä kun on mennyt useampi päivä ilman mitään sen pitempiä kirjoituksia, niin aloitetaan vaikka keskiviikosta. Keskiviikkohan siis sujui ihan mukavasti siihen saakka, että kello tuli kaksi, ja mies tuli töistä. Tuossa vaiheessa minun nimittäin piti lähteä taas vaihteeksi käyttämään mummoa asioilla. Eihän siinä sinänsä mitään, mutta tunnin sijaan (”Ei meillä mene kuin tunti”, mummo kehui vielä tiistai-iltana) sitä aikaa menikin sitten hieman verran pidemmän. Eihän siinäkään muuta, mutta kun minä onneton olin jättänyt ruuan vielä toistaiseksi laittamatta (luullen, että asioilla tosiaan ei mene kuin vain se yksi ainut tunti) ja ihan jo nälkä itsessään teki sen, että loppua kohden olisi tehnyt mieli passittaa mummo hoitamaan loput asiansa vaikkapa taksilla.

No joo… Ihan ensimmäiseksi oli tarkoitus lähteä apteekkiin. Olin ilmoittanut tulevani hakemaan mummoa tiettyyn aikaan, ja oltiin sitten sovittu, että se on siellä ihan lähtövalmiina. Näinhän ei tietenkään ollutkaan. Mummo kertoi, ettei se ollut saanut jonkin kokeen tuloksia terveyskeskuksesta, joten näin ollen se ei myöskään tiennyt, saako apteekista jotain tiettyä lääkettä vai eikö. Kehotin mummoa soittamaan terveyskeskukseen, mutta tietysti sen piti odotella ainakin puoli tuntia, ennen kuin se ryhtyi tuumasta toimeen. Mieleni teki kyllä komentaa laittamaan vauhtia, mutta mitäpä se auttaa, kenenkään hoputtaminen…

Mummo aikansa istui puhelimessa, eikä saanut ketään kiinni. Totesi, että oli aiemmin soittanut terveyskeskukseen, ja sieltä oli sanottu, että ”he ilmoittaa” sieltä sitten. Minä ehdotin, että jospa nyt sitten lähdettäisiin vaikka käymään siellä terveyskeskuksessa, niin päästäisiin tästä edes johonkin suuntaan. Mummolle tämä sopi mainiosti, ja vihdoin sitten päästiin lähtemään.

Yllättäen terveyskeskuksessa ei ollut porukkaa (ainakaan sillä puolella, mihin me mentiin) juuri lainkaan, ja mummo pääsi selvittämään asiaansa varsin nopeasti. Kuinka ollakaan, palvelualtis hoitaja kertoi muutamia päiviä otetun kokeen menneen pieleen, joka siis tarkoitti käytännössä sitä, ettei kokeen perusteella voinut sanoa mihinkään asiaan juuta eikä jaata. Mummo valitti aikansa, jolloin hoitaja lupasi ottaa häneltä saman tien uuden kokeen ja kertoa tuloksenkin ihan hetken päästä. Mummollehan tämä järjestely sopi hyvin.

No, koe otettiin. Hoitaja meni tarkastelemaan tuloksia. Palasi sitten sieltä huoneestaan hetken päästä kertomaan, että näyte oli puhdas, eli mitään ei löytynyt. Tässä kohtaa voisi kuvitella mummon olleen iloinen, mutta ehei. Mummopa ei hoitajan selitystä niellytkään. ”Pakkohan siinä on jotain olla, kun silloin edellisen kerran…” ja sitä rataa. Hoitaja kuunteli aikansa kärsivällisesti, ja lupasi sitten antaa mummolle värkit jonkinlaisen kotitestin tekemiseen. Painotti vielä, että pakko ei ole tehdä eikä tuoda, mutta voi ja saa tuoda, jos asia ei kerran muuten mene perille. Mummo höpötti, että pakkohan se on, koska ”tuossa on oltava joku virhe”. Ok. Kuka haluaa väkisin löytää itsestään sairauksia?

Päästessämme lähtemään terveyskeskuksesta kello olikin sitten jo aika paljon. Suuntana piti olla nyt vaihteeksi ja vihdoin viimein se apteekki, mutta tässä välissä mummon olisi pitänyt päästä käymään kotona jonkin aivan joutavan asian puitteissa. Minä painotin, että olisi kiva vielä itsekin ehtiä tekemään omia hommiaan tälle päivää, koska seuraava päivä kerran on pyhä päivä, joten se joutavanpäiväinen saisi nyt odottaa. Siihen oli tyytyminen, vaikka eihän se mitään jouduttanut tietystikään.

Apteekissa meni näet puoli päivää. Ihmiset viereisillä palvelupisteillä vaihtuivat tuhkatiheään, mutta aina vain mummo istui luukulla kysellen samoja asioita farmaseutilta yhä uudelleen ja uudelleen. (”Miksi tämän lääkkeen nimi on Paratabs? Miten se ei ole Panadol? Ei se voi olla samaa ainetta, sehän on Paratabs. Uskaltaako tuota ottaa?”) Minä pidättelin tuskastuneita huokauksiani, ja koetin samalla metsästää vauvoille tarkoitettua kuumemittaria, jota en kuitenkaan löytänyt… Loppu viimein muuten se farmaseuttiparkakin alkoi näyttää melko kärsivältä, jolloin minä huikkasin mummolle, että eikö nyt voitaisi jo mennä. Mummo sitten ikään kuin havahtui, ja farmaseutti puolestaan näytti helpottuneelta.

Apteekin jälkeen mentiin kauppaan. Siellä minä koetin toimia niin nopeasti, kuin suinkin vain saatoin. Kahmin tuotteet ostoskärryyn, ja luotsasin mummon kassalle. Ihme kyllä, kauppareissussa ei tällä kertaa kovinkaan kauaa mennyt.

Kärräsin mummon ostoksineen takaisin kotiinsa, ja ilmoitin, että me tullaan myöhemmin sitten kylään – tai ehkä vasta seuraavana päivänä. Kello kun nimittäin oli siinä vaiheessa vähän yli viisi. (Eli kun minä varttia yli kaksi olin hakemassa mummoa, ja kello tuossa vaiheessa oli jo yli viiden, niin se siitä tunnista…)

Kuuden aikaan koitti minun ja miehen syömävuoro. Oli jo aikakin, sillä molemmat alettiin olla siinä vaiheessa nälän vuoksi jo melko pahantuulisia. Loppuilta siinä kului sitten siivoillessa ja levähdellessä…

Loppiaisena puolestaan pimeni pöytäkoneen näyttö äkkiarvaamatta ja ilman mitään ennakkovaroituksia. Tietysti pöytäkoneen näyttöäkin olisi tarvinnut juuri siihen hajoamisen aikaan, kuinkas muutenkaan – ja tietenkään kukaan tekniikan ihmelapsikaan ei saanut näyttöä korjattua, vaikka olisi kuinka yrittänyt. Ja tietysti, koska kerran Loppiainen oli, me ei päästy kauppaan ostoksillekaan ennen kuin vasta seuraavana päivänä, eli eilen – eli perjantaina.

Sitten se uusi näyttö saatiin kyllä ostettua, ja hyvä niin. Vanhakin on kyllä tarkoitus korjauttaa, mutta meidän tuurillahan moisessa operaatiossa menee hyvinkin se kolme viikkoa, joka puolestaan on liian pitkä aika ilman tarvittavaa osasta. No, kuten sanottu, homma hoitui ostamalla, mutta ei puhettakaan, etteikö joku muukin olisi alkanut reistailemaan oikein urakalla. Tai jotkut muut, sanotaanko niin.

Voisin nyt tähän väliin kirjoittaa oikein kattavan kuvauksen siitä, mitkä laitteet eivät yhtäkkiä enää pelanneet – ja kertoa myöskin hyvin tarkasti siitä, kuinka kiivaasti etsimme takuukuitteja korjauttaaksemme tuotteet asianmukaisesti. En kuitenkaan jaksa, sillä koko asian muisteleminen saa minut jokseenkin pahalle päälle vielä tässä vaiheessa. Sen sijaan voin viihdyttää teitä kertomalla, että loppujen lopuksi paljastui, että vika ei ollutkaan niissä ”hajonneissa” laitteissa (paitsi se näyttö kyllä todellakin hajosi) vaan tietokoneen emolevyssä. Eipä siinä sitten muuta, kuin uutta emolevyä hankkimaan.

Minua keittää, että jatkuvasti paljastuu uusia ja taas uusia vikoja, ja että kaikki alkaa reistailla peräjälkeen. Koko ajan tulee lisää ja taas lisää ostettavaa tai korjautettavaa, mikään ei tunnu taas käyvän yhtään niin sutjakkaasti, kuin äkkiseltään voisi kuvitella…

Joka tapauksessa iloitsen nyt siitä, että olen saanut jälleen kerran siivottua asunnon lattiasta kattoon ja oikein pestyä saunankin. Koira kävi hyvänmittaisella iltalenkillä, josta muuten nautin itsekin – ilma on oikein lauha, joten iskiaskaan ei niin vaivaa. Lenkin ja saunanpesun päälle nautiskelin sitten metsäntuoksuisista löylyistä, ja kävin mukavan keskustelun vanhan ystäväni kanssa.

Ilta on siis ainakin mennyt tosi miellyttävissä merkeissä… Mies tosin ei tiedä illasta tuon taivaallista, sen verran aikaisin se nukkumaan itsensä järjesti. Taitaakin muuten olla niin, että minä menen perässä… Nyt. Joten hyvää yötä.